=============================================================
Lyhyesti: "Blade II" edustaa vampyyrifantasiatoimintaa, jossa 
raakuus on itseisarvo ja kaveruus kalleinta maailmassa.
Demonijumalan sijaan maailma uhkaa tuhoutua tällä kertaa super-
vampyyrin hampaissa. Hyvästä ideasta huolimatta jatko-osa on 
turha tekele; Wesley Snipes cool vain omassa sarjassaan.
=============================================================


AIDSin aikakautena kuolema on saanut uuden vertauskuvan 
viruksissa ja valppaat käsikirjoittajat huomaavat - ihan ilman 
kulttuurintutkijoiden valppaita ehdotuksia - yhteyden viruksen 
ja vampyyrin välillä: molemmat leviävät infektoimalla ja 
tekevät kohteesta kaltaisensa. "Blade II" (2002) ei ole 
ensimmäinen vampyyritarina, joka perustuu viruksen ja 
vampyyrin kaltaisuudelle, mutta ihmisten rottamaista 
laumaantumista ja öisen saalistuksen kuvastoa se käyttää 
perinpohjaisemmin kuin yksikään aiempi vampyyrielokuva, 
lukuun ottamatta tietysti edeltäjäänsä "Blade"-filmiä, joka 
toteutuksen spektaakkelimaisuudessa toimii vielä mainstreamin 
alueella. Juonessa on tarvittava ja arvattava, edellisen filmin 
kaavaa toistava käänne, joten siinäkin mielessä voidaan puhua 
turvallisesta toimintafilmien eikä omaperäisestä kauhuelokuvien 
hybridistä. 

"Blade II" hyödyntää vampyrologian perinnettä myös siten, että 
scifistiset, hypermodernien laittein taistelevat vampyyrit 
lähtevät juuri itäiseen Eurooppaan etsimään vampyyrinsyöjää, 
ravintoketjun ylimmälle paikalle päätynyttä mutaatiota. 
Puoliverinen vampyyrintappaja Blade värvätään vampyyrien 
avuksi ja korotetaan vampyyri-iskuryhmän pomoksi. Näin 
tarinaan saadaan erillisiä näyttämöitä toiminnalle ja 
ylivirittyneeseen kerrontaan vaihtelua: ahtaisiin sisätiloihin 
keskittyvä saalistus tasapainottuu satunnaisilla ulkokuvilla, 
samoin ryhmädynamiikan kuvaus antaa mahdollisuuksia 
ironisoida nahkavormuisten kovisten tyylitietoisuutta.

Vampyrologiaa nämä Marvelin sarjakuvaan pohjaavat "Blade"-
filmit eivät kehittele ideaa pidemmälle. Ei vampyyrigenre ole 
nykytuotantoon muutoin tärkeä löytö kuin että saadaan 
useampiin yhteyksiin verta, kehonpärskettä ja ruumiinavauksia 
- siis ainoa tilaisuus pärjätä tietokonepelien gore-efekteille. 
Länsimainen nahkamuoti ja huipputeknologia levittäytyvät 
itäisen ja läntisen Euroopan lavasteisiin paremminkin 
mainoksista kuin vampyrologiasta tuttuina ikonisina kuvina. 
Ensimmäisen "Blade"-filmin urbaanin turmelluksen kuvasto on 
vaihtunut tietokonepeleistä tuttuun tunnelitoimintaan, jossa 
kohdataan pöpölauma tai superpöpö kerrallaan. Elokuva 
näyttää enemmän "Mortal Kombat IX:ltä" kuin "Nosferatu 
2000:lta".

Kun tässä nykypäivän miekka&magiassa saalistus muuttuu 
satapäisen nosferatulauman teurastukseksi, ei sekään tapahdu 
vampyyriaiheen kehittelyksi, vaan vaate- ja asemalliston 
esittelyksi vaihtuvassa valaistuksessa. Mustaihoinen 
"daywalker", puoliverinen vampyyrinsaalistaja voitaisiin ehkä 
nähdä vaativaksikin kannanotoksi vampyrologiaan kätkettyyn 
rotuasetelmaan, mutta kyse lienee ennemmin kaikki toiminta-
filmin alalajit läpäisevästä mustien näyttelijöiden
voimannäytöstä (ja missäs viipyvät esim latinomuskelitähdet?).

Kaikkiaan pidin kuitenkin enemmän ensimmäisestä "Blade"-
elokuvasta ja etenkin sen mahtipontisuudesta. Uusi lähtöidea on 
varsin vähäinen muutos ensimmäiseen "Blade"-filmiin nähden 
enkä nähnyt sitä ironiakaan niin paljon terävämmäksi kuin tätä 
jatko-osaa on kehuttu. Lihasnotkeutta todisteleva toimintamättö 
oli kyllä vähäisempää, mutta mitään jännityksen kannalta uutta 
ja oivaltavaa  ei ollut saatu tilalle. Väkivaltaa ja veriplättyä on 
edelleen niin tolkuttomasti, että vampyrologian eroottisilla 
juonteilla ei tohdita kapeuttaa filmin yleisöpohjaa; erotiikan 
myötä ikärajaksi ei enää ehkä riittäisikään K-15.

Lähtöidealla voi olla vähäisyydestään huolimatta laajat 
vaikutukset tarinatyyppien kierrätettävyyteen. Ei yksin Prahassa 
eikä yksin verestä, vaan lajityypillisyyden ilostahan 
vampyyreilläkin on oma vampyyrinsä. Jos siis vampyyri 
hahmona on edustanut kristillisen symboliikan 
konkretisoimista, vertauskuvallisen veren muuttamista 
todelliseksi seurakuntasinetiksi, niin toki vampyyreillakin 
täytyy olla oma demoninsa, pahiksilla pahiksensa, jossa niiden 
yhteisöllisyys tulee kyseenalaiseksi.

Mikä mahtanee olla seuraava toimintafilmien lajityyppi, jossa 
tämä metatason toimivuus keksitään? Että terroristeilla on omat 
sisäiset terroristinsa?

--
M.G. Soikkeli
Videolta 1.12.2002

Soikkelin elokuva-arkisto