============================================================
Lyhyesti: "Joki" ilahduttaa erilaisuudellaan: suomalainen 
elokuva jossa karheatkin tarinat tulevat kuin itsestään, 
lopullista surua ja hävytöntä iloa kuvataan vapautuneesti. 
Tärkeä ja kestävä leffa, sisarteos Aaltosen "Maalle", mutta 
vain osiensa summana; ei ulkomaisten verrokkien tasoa.
============================================================


Kaksi poikaa fillaroi kesäisellä sillalla, katselevat kiikarilla 
joen pientareita ja juttelevat tekemisistään. Äkkiä toinen 
huomaa nuoren naisen kahlaavan jokeen vauva sylissään. 
Kuvat rytmittyvät psykologisen ajankulun mukaan, tarinat 
alkavat vyörymään auki kuin naruista koottu kerä - ja poikien 
äänet dubbautuvat etualalle kuin Pikkukakkosesta 
luiskahtanutta pertsa&kilua.

Vaikka "Joki"-elokuvan (2001) ensimmäinen kohtaus on 
hävyttömän kylmä ja keinotekoinen startti, se on kuudessa 
tarinassa vain se heikoin lenkki, jonka kömpelö, harrastajat 
teatterin tavoin pinnistelemään pakottava näytteleminen tulee 
perustelluksi aivan leffan lopussa, kun tarinoita keritään taas 
yhteen. Nimittäin, jos ensimmäinenkin kohtaus ajatellaan 
maailmasta irtaantuneen hukuttautujan kautta fokusoituvaksi, 
on likimai perusteltua, että äänet ovat alusta alkaen aivan eri 
maailmaa kuin se joenvarsi, kynnys, jonka tyttö ylittää.

Likimai. Elokuvan loppuun mennessä filkasta on nimittäin 
alkanut pitää siinä määrin, että sille antaa paljon anteeksi, jopa 
tuotannolliset mokaukset. Muutenhan leffaan käytetyt 
amatöörit hoitavat osansa ihan kiitettävästi, jopa niin 
vereslihalla, että teatterista poistuessa alkaa näkemään, miten 
kauniita suomalaiset ovat tavanomaisuudessaan, ja 
paikallisjunassa cola-aivoisten hölötys alkaa kuulostaa 
ammattinäyttelijöiden dialogilta. Mikä suomalainen leffa on 
viimeksi kyennyt moiseen realismiin?

Sillä kuinkas teet elävää kuvaa kansasta, jossa itäinen 
mitääntekemättömyys yhdistyy läntiseen 
mitäänsanomattomuuteen, oblomovilainen lempeys 
kristilliseen karjamoraaliin? Ehkei muuten kuin asettelemalle 
näitä tarpeeksi rinnakkain, kuuden tarinan kautta 
kolmisenkymmentä henkeä ja tietysti kehdosta hautaan, ja 
vähän ennen kehtoakin (sillä elämä alkaa keksityksi tulemisen 
kiimasta ja sen suomasta ilosta, jopa Suomessa). Ja virtaahan 
se jokikin kaiken keskellä, tuo leivän kaupungille, 
Äänekoskelle.

Ensimmäinen tarina on se viimeinenkin, toinen rakkaudesta 
miesten välillä, kolmas perhejuhlasta, neljäs seksistä ja
rakkaudesta, viides petoksesta ja kuudes kuolemasta. "Joki" on 
dramaturgien takuutyötä, keskittymistä tarinoihin, kun vielä 
80-luvulla tällainen elokuva olisi keskitetty kaupungin tai 
suvun ympärille, tehty Äänekoski-antologiaa. Tarinoiden 
ajallinen rytmitys tunnin sisälle ja pienten välikohtausten 
limittyminen toisiinsa ei vaadi tietenkään mitään ihmeellistä 
kokonaisnäkemystä, riittää kun on ruutupaperia ja että katsojat 
ilahtuvat kun leffa vetoaa heidän muistiinsa: ahaa, tuossa se 
tuli jo ensi kertaa filmiin tuo hahmo.

Ainoa mistä filmiä voisi moittia sen kolhon aloituksen lisäksi, 
ovat naisdramaturgien naisille kirjoittamat niukemmat ja 
perinteisemmät hahmot: kelpaa heikoksi äidiksi tai 
vanhukseksi tahi sitten pirtsakaksi pinkkitytöksi. Nuo kaksi 
jälkimmäistä hahmoa tehdään kyllä "Joessa" antaumuksella. 
Kiimakuurinsa voimistamaa pizzatarjoilijaa esittävän Liisa 
Vuoren energia riittäisi täyttämään kokoillan elokuvan, Elina 
Hoffrén hyvästelevänä apteekkarskana taas on parhaimmillaan 
tällaisessa pienessä tärisyttävässä tunnelmapalassa.

 Miesnäyttelijöistä muistettavin on Juha Kukkonen, vaikka hän 
ei näytä muuta tapaa osaavan työhönsä kuin ylinäyttelemisen; 
kodittoman keikkamuusikon taivalta olisi sitäkin seurannut 
pidempäänkin. Vaan voihan olla että Jarmo Lampelan 
kohdettaan tunnusteleva ohjaus sopii vain lyhyttempoiseen, 
sirpaleiseen kerrontaan, jossa äänetkin on pakko miksata 
etualalle, jotta katsoja pysyisi tiiviisti mukana.

Ja jotain taikaa Lampelan henkilöohjauksessakin voi olla, että 
hän saa jotain hienokseltaan erikoista irti niin harrastajista kuin 
ammattinäyttelijöiden pienistäkin vierailuista; esim. Ahti 
Jokisen totoavasta isähahmosta. Tavanomaisuuteen kompastuu 
sekä poikarakkauden kuvaus että aviopetoksen käsittely, mutta 
niissäkin on yritystä löytää tarinan erityisyys, dramaturgin 
kädenjälki joka puolet pidemmässä elokuvassa olisi päässyt 
paremmin oikeuksiin. Ihan kaikkea ei ole uskallettu, ihan 
kaikkeen ei ole rahaakaan, tietysti.

"Sairaan kaunis" oli niin omalle yleisölleen suunnattu, että jätti 
ainakin minut täysin kylmäksi, "Rakastin epätoivoista naista" 
taas lopsahti siihen että pelkällä improvisaatiolla ei päästy kuin 
alkuun kohti 3kymppisten elämänmenoa; tällä kertaa Lampea 
löytää niin monta niin kaunista elämäntarinaa pienestäkin 
kaupungista, että hänen voi perustellusti sanoa tehneen suuren 
palveluksen Suomelle ja eritoten Äänekoskelle.

Ehkäpä varhaiset Kaurismäet ovat viimeksi kyenneet  näin 
omanlaiseensa realismiin, ja silloin olisin valmis 
allekirjoittamaan senkin lausunnon, että "Joki" on yksi 
parhaita suomalaisia elokuvia 20 vuoteen. Se ei ole mikään 
'suuri' elokuva, ei mitään niin rakenteellisesti rikasta kuin 
jokin "Magnolia" tai niin lajityyppejä riipivää kuin "Onni" -  
mutta varmasti kestävä: lavea kuva suomalaisista, aseteltuna 
pikkukaupungin näyttämölle. "Joki" todistaa Veikko Aaltosen 
"Maan" ohella, että puheet suomalaisen elokuvan noususta 
koskevat myös laatua eikä vain määrää.

--
M.G. Soikkeli
Helsingissä 14.9.2001

Soikkelin elokuva-arkisto