==================================================================
Lyhyesti: "Mulholland Drive" on karmeankaunis surufantasia 
aikuisille, David Lynchin pitkä satuhetki suoraan unelmatehtaan 
takapihalta. Veikeämpi, fellinimäisempi ja sirpaleisempi kuin 
mitä kritiikeistä voi päätellä: jos Tuhkimo ja Lumikki rakastuis, 
niin kumpiko päihittäis pimeän voimat? Mukana helppoja irtovitsejä.
==================================================================


Noita istuu takapihalla ja pitelee sinistä kuutiota, identiteetin 
salaisuutta, jonka avaaminen on oikotie painajaisten 
valtakuntaan. Onko kyseessä "Hellraiserin" kunnioittava 
parodia vai Pandoran videoboxi? Sen ja paljon muutakin saa 
katsoja itse päätellä, sillä "Mulholland drive" -elokuvassa valve 
toimii unen logiikalla, uni valveen johdonmukaisuudella. 
Käytännössä tämä meinaa sitä, että yhteensattumilla on 
suurempi merkitys siinä, mitä voi pitää elokuvan 'varsinaisena' 
kertomuksena ja tarinalla johdonmukaisempi osuus siinä 
pitkässä jälkijaksossa, joita voisi pitää 'unikertomuksena'. 
Tämäkään ei kyllä pidä täysin paikkaansa, sillä jotkut asiat 
takauttavassa unessa ovat mahdollisia vasta kun varsinainen 
tarina on kerrottu.

No, jos joku olisi vihjannut, että päähahmot ovat Lumikki ja 
Tuhkimo niin elokuvaa olisi alusta pitäen jäsentänyt ihan eri 
tavalla. Nyt pimeästä hoipparoiva tumma Lumikki ja taivaalta 
laskeutuva enkelimäinen Tuhkimo asettuvat vasta vähitellen 
toisiinsa nähden. Lähtökohta sadulle olisi kuitenkin ihan tuttu: 
Lumikki olisi surmattava metsässä mutta tämä päätyykin 
unelmatehtaan kaduilla väärään haltijakummitädin taloon, 
Tuhkimolle tarkoitettuun kämppään. Lumikki ja Tuhkimo 
tuntevat väistämättä vetoa toisiinsa, mutta millainen on 
tällaisten ihmisten kohtalo Hollywoodin takapihalla, millainen 
heidän rakkautensa mahdollisuus selvitä niillä säännöillä, jotka 
ovat nostaneet heidät miljoonien unelmien satuhahmoiksi?
Naiset noituvat toisensa eli identiteetit synkronoituvat ja sitten 
sekoittuvat, siirtyvät toistensa uniin Hiljaisuuden Klubilla, jossa 
löytävät identiteetin arvoitusta edustavan sinisen kuution. Tämä 
on Tuhkimolle ennustettu jo aiemmin: kun hän näkee sinisen 
avaimen, hän tietää että hänellä ei ole enää heterokilpailijaa 
rakkaudelleen. Sadun maailmaan sopivasti mikään ei etene 
lineaarisesti vaan kaikki palaa alkuun, jonka joku on jo 
kuvitellut, nähnyt noidan ja ennustuksen, ehkä unessa, ehkä 
jonkin tarinan keskellä.

Huvittavinta tässä tarinassa on miesparivaljakkojen käyttö: 
toinen mies on aina ikäänkuin toisen manageri tai enkeli (vrt. 
"City of Angels" tai alkuperäinen "Berliinin taivaan alla"). 
Yksinäinen mies on joko koominen törmäilijä (studion prinssi 
ohjaaja Adam tai puhelinkirjan vuoksi surmatöissä möheltävä 
tappaja) tai sitten jättiläinen (mafian lähettämä gangsteri). 
Miesparien koomisuuden vastine on naispari, joka on eroottinen 
ja traaginen. Päivä ja yö, valkoinen ja musta ovat sukupuolten 
sisällä toimivia kategorioita, mutta naisilla ja miehillä ei ole 
tässä unten maailmassa kosketuskohtaa. Esimerkiksi sängystä 
yllätetty pariskunta kommentoi omaa kohtaustaan varsin 
epäeroottisesti, ja studiolla harjoiteltu lemmenkohtaus on 
toimiva vain siksi, että kyseessä on iän erottamien ihmisten 
teatteriharjoitus. 

Ohjaaja Lynchille oli, jälkikäteen ajatellen, täysosuma ja onni, 
että tv-sarjan materiaalia leikellen ja täydennellen hän sai tehdä 
elokuvan, jostka kukaan ei odottanutkaan kokonaisuutta: mitä 
hämärämpi ja ristiriitaisempi, sitä varmemmin "unen logiikkaa" 
ja mysteereitä; mitä räikeämmin tv:mäistä väriskaalaa ja 
populaarikulttuurin kierrätystä kitchiksi, sitä varmemmin 
syvällistä postmodernin oivallusta.

No, kokonaisuus toimii siis katsojan varassa, mutta kyllä Lynch 
häntä niin pitkälle manipuloi, että voi puhua elokuvasta yhtenä 
kokonaisuutena. "Mulholland Drive" on aivan pakko nähdä 
uudelleen; ei siksi että mikään selviäisi, vaan jotta arvoitukseen 
vihkiytyisi arvoituksen tavoilla.

Manipuloinnin strategiaa voisi nimittää "väärän tunteen 
värilogiikaksi". Eli kun on elokuvia ja ohjaajia, jotka rakastavat 
"väärän värin logiikkaa" lavastuksessa (esim. "Betty Blue", 
jenkeissä erityisesti Hal Hartleyn elokuvat) niin Lynchin 
toimintatapa on käyttää sellaista tunneväriä kohtauksessa, joka 
ei sovikaan edellä tapahtuneeseen. Pelko johtaa helpottavaan 
nauruun, iloittelu johtaa karmaisevaan väkivaltaan; mysteerio ei 
ratkeakaan vaan katkeaa arvoitukselliseen kuvaan, eroottinen 
huipennus ei palaudukaan lempeää arkeen vaan pudottaa 
katsojan kaikkein arkisimpaan katunäkymään, josta 
siirrytäänkin teatterin sisälle.

Edellä mainittu miespari-asetelma tekee katsojalle entistäkin 
vaikeammaksi arvailla, mihin suuntaan kohtauksen tunnesisältö 
on kehittymässä. Elokuvan bravuuri on kolmen miesparin 
neuvotteluhetki pöydän ääressä, tarkoitus olisi ratkaista 
naispääosan esittäjä "Sylvia North" -produktioon. Miehet 
käyttäytyvät joko hermostuneesti tai korostuneen pidättyneesti, 
kunnes tilanne repeää yhden väärin tehdyn espresson vuoksi. 
Uhkaava tunnelma ei kuitenkaan paisu mafian edustamaksi 
verilöylyksi vaan mafioso oksentaa kahvin servetille. Jälleen 
tunteen logiikka kierretään: pidätelty uhka muuttuukin 
groteskiksi.

Toisaalta "Mulholland drive" on yksinkertaisempi kuin miltä 
vaikuttaa, niin yksinkertainen ettei siinä ole oikein tarinaakaan. 
Elokuvan voi toki katsoa hyvinkin selkeänä kuvauksena siitä, 
millainen vaihtoarvo naisella on Hollywoodissa. Valtaa 
käyttävät isähahmot ovat jossain kaukana muiden ihmisten 
ulottumattomissa, lasin ja puhelimen takana; heidän edustajansa 
on sliipattu pappamainen näyttelijä, jonka kanssa esiinnyttyään 
roolit aukeavat Tuhkimolle ja hän saa nähdäkseen prinssin, 
ohjaaja Adamin, joka juuri testaa naisia teiniprinsessan rooliin. 
Miehet edustavat pääsyä menneisyyteen, kykyä muistaa 
identiteetit ja niiden taustat; korkeimmalla paikalla nämä miehet 
liikuttelevat kokonaisia myyttejä.

Näyttelijä Naomi Watts Betty/Dianena ja Laura Elena Harring 
Rita/Camillana ovat niinkin freesejä naamoja, että tällaiseen 
Hollywood-mysteeriin he ovat omiaan, kasvoja (etenkin 
Harring myyttisen ison vaaleen yöpuolena...) jotka ovat ikään 
kuin instrumentteja käsittämättömille kauhuille, jotka vain he 
voivat havaita ja aavistaa.

--
M.G. Soikkeli
Helsingissä 9.10.2002

Soikkelin elokuva-arkisto