============================================================
Lyhyesti: "Pelon maantiede" on tummanpuhuva sosiodraama 
sivistyneistä citymuijista, sisaruuden lajeista ja lupauksista 
miehisessä maailmassa. Tahattoman koominen, näyttelijä-
kaartiltaan epätasainen elokuva on kiinnostava lähinnä 
vahvan sanomansa ansiosta. Kuvaus ja leikkaus tyylikästä.
============================================================


"Pelon maantiede" (1999) kuvaa naispuolista patologia ja 
rikosta, jossa naisten muodostama iskuryhmä on rankaissut 
väkivaltaista miestä. Päähenkilö sotkeutuu rikokseen 
henkilökohtaisesti: hänen lähin sisarensa, joka on osa 
naisten kostajaryhmää, päätyy miesten väkivallan 
uhriksi.

Päähenkilön ongelma on isompi ja perustavampi kuin 
mitä yksittäinen ihminen yleensä joutuu ratkaisemaan 
demokratian puitteissa: miten kuuliainen olla tehottomalle 
(miesten pyörittämälle) oikeuslaitokselle, ja toisaalta 
miten lojaali niille (naisille), jotka ryhmittyvät turvattoman 
yhteiskunnan ulkopuolelle. "Pelon maantiede" tulee 
antaneeksi suomalaisesta yhteiskunnasta kuvan, joka on 
vieläkin pessimistisempi ja mustavalkoisempi kuin 
tilastojen osoittama todellisuus; toisaalta elokuvan oma 
sukupuolipoliittinen sanoma lähtee jonkinlaisesta 
irroittautumisen ajatuksesta. 

Auli Mantilan edellisen ohjaustyön, "Neitoperhon" tavoin on 
"Pelon maantieteen" ainoa valonpilkahdus naisten 
muodostama kollektiivi, joko kahden tai useamman hengen. 
Tosin elokuvassa on sentään yksi positiivinenkin 
mieshahmo, päähenkilön poliisipoikaystävä, joka 
esitetään vähintäänkin neutraalin sopuisana; tämän 
äärimmäisenä vastapainona on Pertti Sveholmin 
esittämä lipevä autokoulunopettaja.

"Pelon maantiede" -elokuva on kuitenkin "Neitoperhoa" 
ohuempi: sen henkilöissä ei ole kiintopistettä samalla 
tavoin kuin käsitellyssä ongelmassa, kaupunkilaisten, 
etenkin naispuolisten kokemassa turvattomuudessa. Jopa 
elokuvan musiikki (H. …rn Hilmarssonin) on kuin vahingossa 
saatua lainaa jostain 60-luvun svengaavasta 
kaupunkikuvauksesta.

Mantila on kyllä valinnut yhtenäisen tapahtumasarjan 
laajan ja erittäin hajanaisen taustatekstin pohjalta. 
Sovituksena romaanista elokuvaksi "Pelon maantiede" onkin 
hyvä esimerkki siitä, miten käsikirjoittajan on nähtävä 
kaikki tarinan henkilöt teman ja lajityypin lävitse. 

Elokuva vain ei löydä tyylilajiaan trillerin ja 
henkilödraaman väliltä. Etenkin mustapukuisen 
muijajengin kuvaus on niin naiivia, ettei moista porukkaa 
ottaisi tosissaan kuin disneyfilmien maailmassa kasvatettu 
michaeljackson. Joukossa on erittäin uskottavia hahmoja ja 
helkkarin lujia näyttelijöitä, edelleen timanteimpana Leea 
Klemola, mutta porukkana ja etenkin heiveröisen Elsa 
Saision hännöittämänä se ei asetu lainkaan muun 
elokuvan suht realistiseen ympäristöön; löperöin 
kohtaus on sisääntulo poliisiasemalle, joka on kuin 
kömpelö jäljitelmä jostain saksalaisesta dekkarisarjasta.

Terroristimuijien joukko on epäonnistunein sovellus 
kirjasta elokuvaan ja leffa olisi pärjännyt ehkä paremmin 
jos jengi olisi jätetty katsojien mielikuvituksen varaan. Anja 
Kaurasen romaanissa naisjengi oli toimiva osa tarinaa: se oli 
perusteltu yksityiskohtaisesti ihmisporukkana, jossa 
väsymys miesten aggressioon kohtasi äärirajansa ja jossa 
teoria (teroitettuine virkkuukoukkuineen kaikkineen) 
muuttui väistämättä käytännöksi. Elokuvassa naisten 
jengi näyttää jonkinmoiselta naispuoliselta Reservoir dogs 
-porukalta, jolle tärkeämpää on katu-uskottava 
ulkonäkö kuin kulttuurimaantieteen paradigmanvaihdos. 

Muijien yhteinen asunto olisi voinut olla hyvä paikka 
kartoittaa sitä, millaista naisten solidaarisuutta Mantila 
elokuvillaan povaa esiin, mutta sitäkään ei käytetä 
hyväksi; Mantila kun on parhaimmillaan yhden tai kahden 
ihmisen ohjaajana, kamarikohtausten rakentajana.

Näyttelijöiden ansiosta tämä leffa kannattaa vilkaista 
viimeistään televisiosta. Tanjalotta Räikkä on erittäin 
sopiva piukkailmeiseksi patologiksi, jonka kampaus ja 
elämä alkaa aueta haiven kerrallaan; samoin Klemola ja 
Sveholm ja (Kari) Sorvali (pollaripoikafrendinä) ovat 
täsmällisiä rooleissaan. Miksi "Pelon maantide" sitten 
epäonnistuu näinkin hyvällä näyttelijäsakilla johtunee 
siitä, että romaanin kostoteema oli liian houkuttava, eikä 
Mantila sitten saanut aiheeseen tarpeeksi omaa realistista 
sanottavaansa. Noin muutenhan leffa on kuvaukseltaan ja 
leikkaukseltaan niin tyylikäs, että Mantilan luotsaamalta 
porukalta voi odottaa edelleen kiinnostavia tulkintoja 
nykypäivän Suomesta - ja samaahan ei voi sanoa 
miespuolisista eturivin ohjaajista.

--

Kts. myös Mantilan kommentit "Pelon maantieteestä" 
90-luvun elokuvaa käsitelleessä seminaarissa.

--
M.G. Soikkeli
Videolta 10.09.2000

Soikkelin elokuva-arkisto