Speed - kuolema kyydissä (spoilereita)
======================================

Miksi "Speed" ei ole niin säilyvä ja kestävä elokuva kuin
esimerkiksi "Die hard"? Miksi se jää viimeistä silausta
vaille päästäkseen toimintaleffojen yläkastiin?

Osittain syy on siinä millaiseksi leffa on tarkoitettu:
se on _niin_ ultranopea ja hiostava ettei se anna kat-
sojalle aikaa ajatella, vaan mieli vain roikkuu tapah-
tumien hännässä minkä pystyy. Sellaisissakin kohtauksissa,
joissa joku toinen aktioleffa jäisi edes sekunnin kauemmaksi
herkuttelemaan skenaariolla, poimimaan siihen yksityis-
kohtia ja lataamaan jännitystä sitä kohden, niissä ja niihin
"Speed" tulee rytinällä ja yllättäen - katsoja ei tiedä tule-
vasta kuvasta ja sen murskaamisesta enempää kuin leffan hahmot.

Filkan komeimpia kohtauksia on harvinaisen intensiivinen
yhdistelmä rakkaussivujuonta ja toiminnan pääjuonta sankarin
ja pupuliinin syöksyessä ulos pian räjähtävästä bussista
lattiasta irroitetulla asfalttilaudalla, toisiinsa kääriytyneinä
sinkoavat läpi punaisten lippujen ja räjähdys maalaa taustan
uuden uniparin syntymiselle niin tarkasti kuin miehen maailma
sen voi uneksia. Unikuva täydellistetään toistamalla se leffan
lopulla maan alta kadulle syöksyvällä metrovaunulla. Tässä
vaiheessa huomio kääntyy enemmänkin siihen mikä on yksityisen
ja yleisen suhde, henkilökohtaisen kestokyvyn ja toisen takia
uhrautumisen tasapaino: kestettyään yksin kaiken jännityksen
mitä maailman paha (pommimies) on ladannut parisuhteen ympärille,
libidon ruumiillistuma (miessankari) voidaan nostaa parisuhtee-
seen miehisen unikuvan täydelliseksi, kokemusten panssaroimaksi
Mieheksi ja näyttää hänet julkisuuteen: metrovaunu halkeaa
maan pinnalla ja näyttää toisiinsa kietoutuneen pariskunnan.
Tähän miehen unelmakuvaan kuuluu, että nainen on ehdottomasti
sidottu mieheen - leffan kuvakielessä käsiraudat pitävät häntä
aloillaan samalla kun hänen käsivartensa ovat vapaaehtoisesti
kiedotut mieheen. Huhhuh.

"Speed" on miehisen estetiikan komeimpia (ja myös banaaleimpia)
näyttöjä: mies on _jatkuvasti_ tilanteessa jossa hänen täytyy
tehdä nopeita päätöksiä ja osoittaa kestävyytensä suhteessa
ympäristön vaatimuksiin. En siltikään usko, että se jää kummit-
telemaan useampia katseluja tai kuvakielen lainauksia kestävänä
elokuvana. "Speed" ei rakenna miljöötä johon tilanne sijoittuisi,
vaan antaa ratkaistavan ongelman, henkilöiden välisen motivoinnin
rakentaa tilanteen ja se konkretisoituu dynaamiseksi miljööksi,
kaupunkimaisemaksi joka scrollaa 50 mailia tunnissa taustalla.

Ennen leffan alkua vilahti trailerissa huippeita kohtauksia tule-
vasta Cameron-leffasta "True lies" - jo niissä väläyksissä näkyi
se miten Cameron pystyy nopeasti luonnehtimaan miljöitä ja jotenkin
se miljöö on voitettava ongema: alienit ja terminaattorit ovat
osa sitä vihamielistä miljöötä. Tai ajatellaan Die hard -leffoja,
miten huolellisesti niihin rakennettiin ympäristöjä ja ympäristöjen
välisiä suhteita. Tällaiset miljööt ja niiden tunnelmat jäävät
elämään katsojan mielikuvissa vielä leffan jälkeen ja sellaisten
takia leffan jaksaa katsoa uudelleen, palata tuttuihin fiiliksiin.

Näkisin silti "Speedin" yhtenä (vaikka unohtuvana?) virstanpylväänä
aktioleffojen vielä kapeassa alaluokassa, osana jatkumoa joka
tulee ties mistä kaukaa hollywoodleffojen hämärästä "Tulilinjalla"-
leffan kautta ja menee kohti "Blown away"-filkkaa. Nämä elokuvat
rakentavat mielenkiintoisesti jännitystään etäälle toisistaan 
sijoitettujen miesten välille. Sankarit ovat toisistaan ja pahis
on samoin puhelimen tai radiopuhelimen etäisyydellä.

Näin aktioelokuvassakin voidaan jälleen rakentaa jännitystä
kahtaalla kuten vanhoissa hyvissä gangsterileffoissa: yhtäältä
dialogitaistelu miesten välillä (vaikkei se olisi muuta kuin
"fuck you" - "fuck you too") ja toisaalta välinein ja vartaloin
käytävä kamppailu. "Die hardit" ja "Lethal weaponit" kuuluvat
tässä mielessä samaan sarjaan. Sharon Willis on nimittänyt näitä
tällaisia "amputoitujen katseiden elokuviksi":

  "This is a film that foregrounds the shot reverse shot formula
  despite the fact that almost no one is able to look at each other.
  It is a structure of amputated looks."

Tältä osin liittäisin myös "Cliffhangerin" (ja monen muun mies-
taistelijat eristävät leffat) samaan genreen. Vielä Willisiä
siteeratakseni:

  "In this landscape -- which sustains a network of contacts between
  men, where they are all partially blinded anxious spectators, propped
  on the prosthetic of sound, and thereby caught up in this highly
  charged, eroticized circuit that both brings them together and holds
  them apart."

Ehkä "Speedin" pahin mokaus on sittenkin onnettomat näyttelijävalinnat
kilpalevien miesten hahmoihin. Kaikilla kolmella staralla on sama rasite
vaikka eri yhteyksistä: Dennis Hopper on hyvä pahiksena, mutta häneen
liittyvä mielikuvasto kuuluu aivan erilaisiin pahiksiin; Keanu Reeves
olisi ulkoisesti erittäin hyvä kilpailija Bruce Willisille, mutta voi
kamala hänen Richard Gere -imitaatiohymyjään, ei mitään rytmiä koviksen
ja humaanin välillä, jäsentymätön fiktiohahmo kerrassaan; Jeff Daniels
taas on lupsakkuudessaan aivan eri sortin lupsakka haavoittuva kamusankari
kuin mikä tällaiseen leffaan kuuluisi. Leffan sivuhahmot ja etenkin naisstara
Sandra Bullock ovat kyllä hyviä valintoja, mutta muutamat miehethän tässä
sen mieltä siivittävän jännityksen saavat hoitaakseen...

--
  M  G   ! "Ja jälleen voidaan tuntea pelkän Logiikan voimattomuus; ymmär-
Soikkeli ! tämisen lakien syvällisimmänkin tiedon riittämättömyys niiden
 csmaso  ! ongelmien ratkaisemisessa, jotka ovat lähellä sydäntämme, kun ete-
 uta.fi  ! nevät vuodet riisuvat elämästämme kultaisen nuoruuden illuusion."

Soikkelin elokuva-arkisto