Arvostelu ilmestynyt Sanelma 2003:ssa

Markku Soikkeli

RETORINEN POETIIKKA KOROSTAA 
KIRJALLISUUDENTUTKIMUKSEN RITUAALISUUTTA

Vesa Haapala (toim.) Kuvien kehässä.
Tutkielmia kirjallisuudesta, poetiikasta ja retoriikasta.
SKS 2003.


Viime vuosien uusi innostus lyriikantutkimukseen ja 
laajemminkin poetiikkaan näkynee tämänkin kirjan taustoissa. 
Vesa Haapalan toimittama artikkelikokoelma pyrkii arvioimaan 
ennen kaikkea retoriikan merkitystä poetiikalle; samalla saavat 
tarkennuksensa etenkin lyriikantutkimukselle keskeiset 
käsitteet. Kokoelma täydentää kaksi vuotta sitten ilmestynyttä 
Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä -teosta.

Retorista lähestymistapaa Haapala selittää 
johdantoartikkelissaan "painottamisen tyylien opetteluna". 
Tässä tutkijaa velvoittava "opettelu" tarkoittaa sitä, että tutkija 
olisi tavanomaista tietoisempi "tutkivasta diskurssista". Myös 
Haapalan tekemä rinnastus Heisenbergin 
epätarkkuusperiaatteeseen - tutkimus aiheuttaa epätarkkuutta 
tutkittavassa - viittaa siihen, että retorinen lähestymistapa ei ole 
käytännössä kummempaa kuin lisääntynyttä kiinnostusta 
klassisten trooppien ja figuurien säilyvyyteen modernissa 
kirjallisuudessa.

Ja hyvä niin. Kirjan artikkeleissa selitetään kuvakielen 
toimintaa käytännöllisesti ja havainnollistavasti. Kun kirjan 
johdannossa luvataan artikkelien painopisteeksi 
"tulkintatilanteen käytäntöjä", tällä tarkoitetaan tulkinnan 
vapautta turvautua useisiin mahdollisiin kielikuviin. Näkökulma 
tuo esille kirjallisuudentutkimuksen ritualisoituneen epäröinnin 
kohteensa edessä.

Anna Hollsten toteaa Bo Carpelanin lyriikan kuvallisuutta 
käsittelevässä artikkelissaan, että runon vastaanotossa olisi 
huomioitava sekä lukemisen että katsomisen aika. 
Maalauksellisuutta ja akustisuutta hyödyntävä konkretistinen 
runous voi korostaa empiirisen todellisuuden läsnäoloa; 
runouden autonomian horjuessa tutkija joutuu epäröimään kuten 
kuka tahansa lukija.

Kirjallisuushistoriaan sitoo kuvallisuuden myös Leena 
Kaunonen. Hän on keskittynyt omassa artikkelissaan 
romanttisen runokielen kuvallisuuteen, esimerkkeinä ovat 
Goethe, Coleridge ja Wordsworth. Tutkijat Sari Salin, Ulla 
Salmi  ja Jouni Koponen sen sijaan käsittelevät kuvallisuutta 
irrallaan kirjallisuushistoriasta. Salin läpikäy ironian 
käsitehistoriaa, Salmi paikan ja paikallisuuden kuvakieltä. 
Koponen analysoi Björlingin runoudesta oksymoronin ja 
paradoksin "laajentumia", mutta ei sido löytöjään juuri 
mitenkään periodiin.

Ilman kirjallisuushistorian kontekstia yritykset yleistää 
kirjailijan tekniikkaa, Björlingin tapauksessa paradoksien 
laajentumia, näyttävät tuottavan ympäripyöreitä päätelmiä 
poetiikasta: "Runo merkitsee aina uutta näkökulmaa 
rajoittamattomaan todellisuuskokonaisuuteen".

Haapala itse todistelee metonymian käyttökelpoisuutta 
erityisesti Saarikosken ja yleisesti kuvallisuutta hyödyntävien 
runojen tulkinnassa. Lukijan kulttuurinen kompetenssi 
ratkaisee, osaako hän tulkita kuvan osaa metonymisen eli 
merkityksen siirtymän kautta. Parasta tässä Haapalan 
artikkelissa ja oikeastaan koko kirjassa on kiinnostus pelkistää 
metonymioita ja metaforia merkityksen siirroiksi ja vaihdoiksi.

Kirjan toimittaja Haapala on kokoelmassa suorastaan 
yliedustettuna, kolme seitsemästä artikkelista on hänen 
käsialaansa. Ne ovat toki perusteellisia pohdintoja yksittäisten 
trooppien toimivuudesta, mutta pitäytyminen omiin ja 
yksinomaan helsinkiläisten tutkijoiden esimerkkeihin ei anna 
käypää ryhmäkuvaa poetiikan mahdollisuuksista.


Soikkelin tekstien valikkoon