Markku Soikkeli

HAAVIKON EPÄTAVALLINEN JUHLAKIRJA

Markku Eskelinen ja Raine Koskimaa, Haavikko 2001
WSOY 2001


Viime vuosikymmeninä kotimainen kirjallisuus on vapautunut 
velvoittavista yhteiskunnallisista tehtävistä. Muutos näkyy 
kirjallisuuden ilmaisutapojen moninaistumisessa, mutta myös 
kirjailijoiden käsitys tehtävästään on muuttunut. 

Kaari Utrio on väittänyt, että populaarin ja korkeakulttuurin 
sekoittuminen 90-luvulla ei olisi niinkään kirjailijoissa kuin 
kirjallisen establishmentin tunnoissa tapahtunut muutos. Utrio on 
viitannut erityisesti Neuvostoliiton hajoamista seuranneeseen 
ilmapiiriin vapautumiseen. 

Vieläkin pidemmälle kirjallisuuden vapautumista ovat julistaneet 
Markku Eskelinen ja Raine Koskimaa. Paavo Haavikkoa 
avainkirjailijana käyttäen he ovat vaatineet koko sodan jälkeisen 
kirjallisuuden uudelleentulkitsemista itsesensuurin tuloksina.

Itsenäisenä vasta-ajattelijana Haavikko onkin hyvä esimerkki 
kirjailijasta, joka ei ole noudattanut sen paremmin esteettisiä kuin 
poliittisia säänvaihteluita. 

Eskelisen ja Koskimaan teos Haavikko 2001 selvittää Haavikon 
omaperäisyyttä tämän proosatuotannosta. Tuloksena on 
kohteensa oloinen retki Haavikon proosaan, 60-luvun 
arkirealismista 70-luvun kerrontaleikkeihin ja 80-luvun eeppisiin 
selviytymisoppaisiin.

Kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkijoita, joista Eskelinen on 
erikoistunut kerrontatekniikan kysymyksiin ja Koskimaa 
nykykirjallisuuden vastaanottoon. Heitä yhdistää kiinnostus sekä 
digitaaliseen julkaisemiseen että laajemminkin postmodernin 
kirjallisuuden monitasoisuuteen. 

Lisäksi Eskelisellä on maine kirjallisuudentutkimuksen 
kauhukakarana. Jyrki Lehtolan kanssa laaditulla Sianhoito-
oppaallaan (1987) hän haukkui pystyyn paitsi tutkijat ja kirjailijat 
myös suomalaisen lukijakunnan. Uudessa tutkimuksessa Paavo 
Haavikko edustaa poikkeusta, jonka tuotanto todistaa muun 
kirjallisuuden lamaannuksesta ja vanhakantaisuudesta.


Yksityisten asioiden politiikka

Haavikko 2001 on kaikkea muuta kuin tavanomainen juhlakirja, 
vaikka julkaisu onkin ajoitettu viime tammikuulle Haavikon 70-
vuotisjuhlaan. Kirja koostuu 14 artikkelista sekä pitkästä 
haastattelusta. 

Haastattelu itsessään on hyvä syy etsiä kirja käsiinsä. 
Haavikkohan on mielipideautomaatti, jolta tiedustellaan 
kommenttia mihin tahansa politiikan ja median suhteita 
sekoittavaan skandaaliin, vaikka vastaukset ovat yhtä kapeita 
kuin se lähtökohta, että Haavikon roolit erotetaan kirjailijaksi ja 
kommentaattoriksi.

Mitä laajemman taustatiedon kanssa Haavikon luokse mentäisiin, 
sitä enemmän tältä saisi kuullakseen. Sama pätee Haavikon 
teoksiin. Hän ei ole oraakkeli, vaikka esimerkiksi traktaateissaan 
puhuu arvoituksilla, vaan kirjailija, joka hallitsee suvereenisti 
monta tekstityyliä.

Eskelisen ja Koskimaan käsittelyssä Haavikko on tekstisampo, 
joka painaa historialta näyttävää kaunokirjallisuutta, kustantava 
kirjailija, josta löytyy yhteiskuntakriittinen miljonääri. Jo 
esikoisena julkaistu romaani väitti sisältävänsä Yksityisiä asioita 
(1960).

Kirjan artikkelit ovat tasoltaan vaihtelevia. Joukossa on 
väkinäisiä analyysiharjoituksia, joiden ainoa ansio on yhteiskuva 
muuten vähän tunnetusta tai keskustellusta teoksesta, kuten 
"agenttiromaaniksi" leimattu Barr-niminen mies (1976). 

Parhaimmat artikkelit taas näyttävät kirjojen välillä yhteyksiä, 
joiden ansiosta Haavikon kerronta sulkeutuu entistä enemmän 
omaan maailmaansa ja historiaansa. Mikäli väite suomalaisen 
kirjallisuuden poliittisesta pikkusieluisuudesta pitää paikkansa, ei 
ole sinänsä yllättävää, että Haavikko on etsinyt uusille teoksilleen 
mallia omasta eikä muiden tuotannosta.

Välillä Haavikko kirjoittaa uusiksi historiaa ja välillä sijoittaa 
tarinoitaan tähän uudelleenlaadittuun historiaan. "Aitoudesta voi 
tinkiä", tunnustaa Haavikko eräässä esseessään, "kun on 
soviteltava se mikä on jäänyt tapahtumatta ja kuvitelma siitä." 
Tunnetuimpia Haavikon 'huijauksista' ovat presidentti Kekkosen 
nimissä kirjoitettu Vuosisatani 1 (1981) sekä muistelmaksi 
naamioitu tarina tsaarisuvusta, Anastasia ja minä (1992).


Neuvottelujen taide

Historian uudelleenkirjoittamisessa Haavikkoa ovat kiinnostaneet 
poliittiset neuvottelut. Koska ne jättävät jälkeensä tunnetuimmat 
historian dokumentit, ne ovat myös keinotekoisimpia, 
vääristyneimpiä todisteita. Neuvottelupöytäkirjoihin jää 
kuitenkin jälkiä vaihtoehtoisesta historiankulusta, ja näille 
vaihtoehdoille Haavikko on omistautunut.

Haavikko 2001 ei ole yhtään helpommin lähestyttävä kuin 
kirjailijan oma tuotanto. Se on kirjoitettu siinä toivossa, että 
Haavikko edustaisi korkeampaa kirjaviisautta kuin kukaan muu 
suomalainen prosaisti. Esimerkiksi Anastasia ja minä -teoksen 
(1992) kohdalla Haavikon paikantaminen hoituu ylistyksellä: 
"Proosallinen kerronta limittyy lyyriseen vihjailuun sillä lailla 
ovelasti, että joitakin kerronnan teorioita voisi siihen 
uppoutumalla muuttaa tai hienosäätää."

Analyytikot päästävät itsensä helpolla tällaisella toteamuksella. 
Jos edes kerronnan teoriat eivät kelpaa Haavikon teoksiin, niin 
sopii ihmetellä, keille ne on kirjoitettu?  Eikö Haavikon 
lukemista voi kuvailla millään yleisesti tunnetulla tavalla?

Eskelinen ja Koskimaa eivät halua sijoittaa Haavikkoa 
suomalaiseen kirjallisuushistoriaan, ja itse asiassa muitakin 
tulkintataustoja löytyy niukasti. He eivät puhu sentään 
renessanssinerosta, mutta muutoin Haavikko alkaa näyttää 
yksinäiseltä ihmeeltä aikansa keskellä.

Haavikko liikkuu kuin suuri henki koko historian ja 
kirjallisuushistorian yläpuolella, hänen "teemansa ja 
tekniikkansa" kätkeytyvät sen "pinnan" alle, johon kriitikoiden ja 
kirjallisuudentutkijoiden tulkinnat ovat kilpistyneet.

Markku Soikkeli

--
Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo