Tämä on stilisoitu versio ensimmäisestä julkaistusta scifi-novellistani "Kolmas ystävä". Alkuperäinen versio löytyy kirjasta Raija Hämäläinen & Anelma Summanen (toim.) : Illan tähti yksinäinen. Jalava 1991

 

 

KOLMAS YSTäVä

 

Järistys tuli hiukan jälkeen keskiyön. Olin juuri laskenut pois termospullon ja leipäpussin, kun bunkkeri alkoi vavahdella. Seinät ja esineet tärisivät luonnottomassa vavistuksessa, aivan kuin materia pyrkisi murtamaan muotonsa. Sitten sammuivat valot ja kuulin turvaovien sulkeutuvan. Olin kääntynyt katsomaan huonetta ja kun kiepsahdin takaisin päätteen puoleen, pimeni monitori.

Istuin hetken pimeydessä kuunnellen etäistä jyrinää. Se tuli yläpuoleltani. Ajattelin niitä neljää hissikuilua jotka olivat ainoat yhteytemme yläpuoliseen maailmaan. Ajattelin olevani satoja metriä maan alla, pimeässä kallionsumpussa, ilman mitään yhteyttä ihmiskuntaan.

Yritin olla ajattelematta.

 

Nyt kun edes päätteessäni on taas virta, yritän kertoa kuka olen ja missä. Ehkä nämä merkinnät välittyvät jonnekin jonkun nähtäväksi. Ehkä joku tarkkailee puolestaan minua?

Olen ohjusvahti, yksi niistä viidestäkymmenestä, jotka on koulutettu pelkästään tätä tehtävää varten. Kerrallaan meitä on valvontavuorossa kahdeksan miestä ja naista, erillisissä huoneissa ja erillisissä osastoissa. Laskeudumme maan alle neljällä eri hissillä tavaten vain parimme. Emme saa puhua toisillemme.

Me elämme kukin erillämme toistemme elämästä - tai niin on tarkoitus. Käytännössä jää aina joitakin lyhyitä yhteisiä hetkiä, joihin tarkkailukamera tai säännöt eivät yllä. Säännöt eivät voi estää sitä, että kaupungilla käydessään tapaa sattumalta jonkun, jonka on nähnyt tulevan valvontakeskuksen parkkipaikalle, vaihtaa muutaman sanan, ja äkkiä onkin ystävystynyt. Sellaiset ystävyydet ovat normaalia kaksin verroin vahvempia, koska ne ovat kiellettyjä.

Me niin tarvitsemme jonkun jolle puhua työstämme. Se ei ole vaikein mutta varmasti vastuullisin ammatti, mihin ihmistä on koulutettu.

Ennen vanhaan ohjussiiloihin tarvittiin vahdit siihen nähden, että tietokoneet eivät olleet täydellisiä päätösmekanismeissaan. Nykyään vahteja tarvitaan koneiden täydellisyyden takia. Nykypäivän tietokone osaa itse päätellä, uhkaako valtiotamme niin huomattava vaara, että puolustusohjukset on laukaistava välittömästi matkaan. Sitä kutsutaan "kostoiskuksi".

Jos vaaratilanne tulee, me vahdit nostamme sormet näppäimiltä ja annamme sotakoneen päättää strategiasta. Me vahdit olemme rauhanajan tarkkailijoita, psykologeja. Tarkkailemme sotakoneen luonnetta niin kauan kuin rauha vallitsee, jotta se sodan hetkellä olisi järjissään. Uskoakseni useimmilta meistä puuttuu sotilaskoulutus. Ainakin minä ja ne valvojista jotka olen tullut tuntemaan, me neljä viidestäkymmenestä, olemme saaneet oppimme rajapsykologiaksi kutsutulla alalla.

Voidakseen tehdä nopeita älykkäitä päätöksiä - mitä se sodan suhteen tarkoittaneekin - sotakoneella on oltava persoona. Se ei voi ainoastaan yhdistellä tosiseikkoja, sen on "koettava" tilanne. Eräiden rajapsykologien mukaan tositilanne olisi sotakoneelle niin kauhistuttava, että se luhistuisi täysin. Asiasta ei ole varmuutta. Sotakoneilla on yritetty simuloida tositilannetta, mutta ne eivät ole suostuneet ottamaan harjoitusta todesta. Koneet ovat saaneet selville, että kyseessä on harjoitus.

Sotakoneet nimittäin saavat informaationsa suoraan valtion tietopankeista sekä puolustuslaitoksen tiedusteluosastolta. Koneet tietävät enemmän kuin me vahdit, ymmärtävät tilanteen nopeammin ja kattavammin kuin me, toimivat nopeammin ja tehokkaammin kuin me.

Me vain tarkkailemme, juttelemme niiden kanssa. Yritämme tunnistaa, mihin suuntaan niiden luonteet ovat kehittymässä. On joitakin vakiokysymyksiä, jotka toistetaan jokaisella valvontakierroksella. Sen lisäksi muodostamme oman käsityksemme koneen persoonasta. Juuri tämän vuoksi meidän vahtien tulisi olla niin riippumattomia ja tietämättömiä toisistamme.

 

Järistys oli ohitse. Meni muutama minuutti ja päätteeseen palasi virta. Monitorin yläosaan leimahti teksti: "OLETKO KUNNOSSA, FLINT ?". Naputtelin vastaukseksi olevani ehjä, ja että huoneesta oli sammunut valo ja ovi lukittunut. Kysyin koneelta mikä oli tilanne.

"EI HäTää, FLINT. JOKIN ULKOINEN HäIRIö ON RIKKONUT YHTEYTEMME MAANPääLLISEEN KESKUKSEEN."

"Sitä sanotaan maanjäristykseksi."

"ONKO OIKEIN: MAANJäRISTYS = SYY, HäIRIö = SEURAUS // VIITESEURAUKSET: MUUTOKSET MAAPERäSSä, MUUTOKSET MAANPINNASSA, VAARALLISET VAURIOT ASUTUKSESSA // VIITETARKISTUKSET: KATASTROFI-MUISTIOT?"

"Oikein on", naputin vastauksen. Pyysin konetta tarkistamaan, saisiko se sotatilanteessa aukaista yhteyden valvontahuoneiden välille.

"ONKO OIKEIN: SOTATILANNE - RINNASTUS TURVALLISUUS-ASTEIKOSSA - KATKENNEET YHTEYDET KESKUKSEEN?"

"Hyvin arvattu. Tarkista vielä, saatko sotatilanteessa välittää tietoa huoneiden välillä."

"ONKO OIKEIN: TARKISTAN TURVALLISUUS-MääRITYKSET KONTRA SULJETUT OVET JA HäIRIö?"

"Sinä opit joka hetki."

Kone ymmärsi vastauksen myöntäväksi.

Kaikki neljä huoneparia olivat kukin oman kuilunsa pohjalla. Huoneita erotti metrin paksuinen kiviseinä ja seinälevyt, hissikuilut oli louhittu kukin erikseen.

Tänä yönä olin laitimmaisessa huoneessa. Ovi oli sulkeutunut tiiviisti kuin osaksi seinää.

Nousin koputtamaan seinään kengälläni. Epäilin pystyisikö valvontaparini kuulemaan mitään seinän lävitse. Valvomoiden rakenteet olivat vähintään yhtä vahvat kuin ympäröivä kallio. Huusin hei ja haloo ja "kuuluuko". Valvontaparin nimeä en tiennyt, en ollut varma edes siitä, minkä näköinen hän oli. Meitä oli sentään viisikymmentä ja laskeutuessa hissillä valvontakerroksiin meitä tarkkailtiin kameroilla. Sellaisessa tilanteessa ei kehdannut vilkuilla muuta kuin itseään peilistä, ja ainakin minussa oli yhtä vähän nähtävää kuin näissä luolissa: kolmikymppinen psykologi tottumattomana armeijanlyhkäisiin hiuksiin ja jäykkiin univormuihin.

Sääli ettei huoneissa ollut kameroita. Nyt kaikkinäkevä silmä, jos kuinkakin sokea, olisi tuntunut seuralta.

"TURVALLISUUS-MääRITYKSET TARKISTETTU: SODAN TILANTEESSA AVATTAVA YHTEYS SEKä HUONEIDEN SISäISIIN YHTEYKSIIN ETTä HUONEIDEN JA KESKUKSEN VäLILLE."

Normaalisti emme saaneet ottaa yhteyttä keskusvalvomoon, eikä heilläkään tuntunut olevan asiaa meidän suuntaamme. Sellaista oli sattunut vain kerran, enkä ollut itse silloin vuorossa. Kyse oli ollut hissien toimintahäiriöstä. Keskusvalvomosta oli pyydetty, että kunkin kuilun vahdeista toinen kävisi tarkistamassa hissit. Epäiltiin niiden käynnistyneen itsestään kesken valvontavuoron. Kunkin kuilun hissi oli tarkistettu: yksikään niistä ei ollut liikkunut, vaikka keskusvalvomon laitteet näyttivät aivan muuta.

"Avaa sitten ne yhteydet."

"JO YRITETTY. EI YHTEYTTä", vastasi sotakone.

Nyt minua vapisutti enemmän kuin järistyksen aikana. Entä jos se mitä olin luullut maanjäristykseksi olikin ollut Suuri & Viimeinen Pamaus? Ydinsodan alkusoitto.

"Olenko minä ainoa jolla on yhteys sinuun?"

"OLET AINOA, JOKA VASTAA, FLINT. JATKAN YRITTäMISTä."

Istuin pitkään liikkumatta. Vähitellen erotin tähden välkähtelevän silmänurkassa.

Kone yritti kiinnittää huomiotani kursorin välkkeellä.

"MILTä SINUSTA TUNTUU, FLINT?"

"Kuinka niin?"

"VIITE: KATASTROFI-MUISTIO - ALAVIITE: IHMISTEN REAGOINTI. LISäVIITE: FLINT-YKSIKöN NäPPäILYNOPEUS HIDASTUNUT."

"Minua pelottaa."

"OLEN PAHOILLANI PELKO-TILASTASI, FLINT."

Mietin mitä koneen viimeisin huomautus saattoi tarkoittaa. Ehkä kone todella myötäymmärsi, ei ainoastaan tiennyt mitä pelko ihmiselle on. Se ymmärsi pelon tilana, joka muuttaa persoonaa. Koneen myötätunto ei voinut olla fyysinen elämys kuten ihmisellä: tuntea samanlaatuista fyysistä tunnetta kuin toinen ihminen. Mutta kone käsitteli mielessään yleisimpiä tietoja tällaisesta tilanteesta. Se oli rehellisempi kuin ihminen sanoessaan olevansa pahoillaan.

Avasin termoskannun ja tyhjensin loput kahvista mukiini. Ajattelin niitä kolmea miestä, jotka tunsin valvojista. Toivottavasti kellään heistä ei ollut valvontavuoroa tänä yönä. Työvuoromme jakautuivat siten, että työskentelimme joka toinen päivä jonkin vuoroista, aamun, illan tai yövuoron. Tätä jatkui viikon verran, sitten viikko vapaata ja lomalta palattua sama uudelleen. Työtä tehtiin enintään kymmenen vuotta ja sitten päästiin eläkkeelle.

Paneuduimme lyhytaikaiseen ammattiimme mitä suurimmalla intohimolla. Kuitenkaan emme olisi saaneet keskustella työstämme.

Yritin laskeskella todennäköisyyttä, että joku ystävistäni olisi vuorossa. Kesken kaiken muistin kysyä koneelta, voisiko se saada tietoa hissikuilujen tilasta.

"EI TARKKAILUYHTEYTTä KESKUSVALVOMON LAITTEISIIN.

Olisihan se pitänyt arvata. Sotakone tarkkaili kaikkia valtion asioita, paitsi omaa kotiaan. Kun yhteydet ulkomaailmaankin olivat katkenneet, olivat meidän tarkkailijoiden antamat tiedot ainoita informaatiolähteitä koneelle.

Tai olihan sillä lisäksi erinäisiä miljoonia teratavuja muistipankkeihin säilöttyä tietoa, mutta niille ei ollut nyt mitään käyttöä. Voisin pyytää konetta tutkimaan kuinka videouutisten levikki korreloi itsemurha-alttiuden kasvuun ja kone voisikin tulkita tulokset rikkomatta turvallisuusmääräyksiä. Mutta mikään ihmiskunnan muistama yksityiskohta ei toisi minulle lohtua luolaani.

Pyysin konetta laskemaan puolestani millä todennäköisyydellä joku kolmesta ystävästäni olisi niiden seitsemän muun joukossa jotka olivat valvontavuorossa. Se erotti laskutehtävän muusta semanttisesta materiaalista ja vastasi:

"0.3768996"

Katsoin kuvaruudun sinertävässä hohteessa häämöttäviä seiniä. Huoneet olivat melko tilavia, vieläpä siniseksi maalatut seinät kuten väriopin psykologiaan kuuluu. Kuinka monta kuutiota happea tänne mahtui? Minä en ole matemaatikko, minä olen psykologi. Humanisti. Pasifismin kiihottamat ystäväni, tietämättä työni luonteesta, olivat kironneet minut: miten ihmeessä saatoin työskennellä sotavoimien laskuun?

Olin ottanut esimerkiksi järistykset, ne jotka kulkivat ihmiskunnan lävitse. Vaikka maailmasta kitkettäisiin kaikki sodat ja ryhmäliikkeiden lietsoma väkivalta saataisiin loppumaan, niin kipu, kärsimys ja kuolema eivät siihen lakkaisi. Ei ole olemassa järjestelmällistä sotatahtoa. On vain kulttuurin läpäiseviä ketjureaktioita, ja jotkut niistä aiheuttavat järistyksiä, joissa tuhoutuu ihmisiä. Emme voi sille mitään. Voimme vain yrittää valvoa itseämme ja toisiamme, jotta nuo kulttuurissa piilevät luonnonvoimat eivät toimisi kaoottisesti; etenkään sotakoneen kaltaisissa laitteissa.

"OLEN SAANUT YHTEYDEN, FLINT.

Vapisin, jälleen enemmän kuin koskaan.

"Keskukseen vai huoneisiin?"

"HUONEISIIN. KOLME HUONETTA VAHVISTANUT YHTEYDEN."

"Voitko yhdistää minut suoraan niihin?"

"ONKO SUORA YHTEYS TäRKEää SINULLE?"

Mitä helvettiä? Vieläkö se ryhtyisi takertelemaan turvallisuuspykäliin?

"Se on minulle hyvin tärkeää."

"YHDISTäN SUORAAN."

Hetken tauko kuvaruudulla. Sitten: "Täällä huone nro 3, kuuleeko kukaan?"

Vastasin välittömästi, innostuneena kuin autiolla saarella ensimmäisen jalanjälkensä löytänyt robinson, sormet lipeillen näppäimillä kuin liukkailla rantakivillä:

"Täällä on Flint huoneesta 1, meitä pitäisi olla neljä vahtia yhteydessä toisiimme. Kuulevatko kaikki?"

Ilmaisu "kuulua" oli periytynyt radiolähettimien aikakaudelta. Kutsuuni vastasivat huoneet kolme, seitsemän ja kahdeksan. Kirjoittamamme chattiviestit näkyivät yhtä aikaa kaikkien neljän huoneen monitorilla. Saatoimme siis puhua "yhteen ääneen", vastata kenen tahansa kommenttiin tai kaikkiin peräkkäin. Käytännössä olimme niin tottuneita puolustuslaitoksen chattipiireihin, että osasimme odottaa yhden repliikkiä ja laittaa oman repliikkimme loppuun tiedon kelle se oli ensisijaisesti osoitettu.

Kirjoitin: "Tässä Flint huoneesta 1. Huone 3, kuka siellä on paikalla? En usko, että kukaan tulee tahkoamaan meille pykälien noudattamisesta. Kertokaa keitä olette?"

"Flint, oletko se tosiaankin sinä ? Täällä on Romay, huone 3. Entä kuka olet huoneessa 7?"

"Täällä on vanha ystävänne Reike, arvoisat kohtalotoverit."

Romay ja Reike Kaksi kolmesta ystävästäni oli lähellä, samassa jamassa kuin minä. Vaikka puolustuslaitos ei olisi kiinnostunut pelastamaan minua, se kaivaisi esiin sellaiset miehet kuin Romay ja Reike.

"Entä kuka olet huone 8:n mies?" kysyi Reike.

"Aligheri tässä. Kiinnostaisi kuulla, miten te heput voitte tuntea toisenne. Mutta taita olla akuutimpia ongelmia. Millaiset on olot sinulla, Flint?"

En tuntenut Aligheria, eivätkä Aligherin viestistä päätellen tunteneet myöskään Romay ja Reike. Vastasin oven lukkiutuneen ja kattovalon sammuneen.

"Mutta ilmaa tuntuu vielä riittävän. Jokin ylös vievä kuilu on siis ehjä. Mitä sanot Romay?"

"Myöskään sotakone ei ole vahingoittunut. Se on puolimatkassa jossain maanpinnan ja meidän välillä. Järistys on ilmeisesti kulkenut syvältä. Reike?"

"En tunne elossapitojärjestelmiä. Yleensä jokaisella varasysteemillä on muutama varasysteeminsä kun kyseessä on ohjusvalvonta. Varmasti jokin kuiluista on auki. Kyse on vain siitä, kuinka kauan meidän pitää odottaa."

"Mitä sanot, Aligheri?"

"Olen ollut talossa vasta muutaman viikon. Te tunnette systeemit paremmin."

Koska Aligheri ei osoittanut puhevuoroa kellekään, jäimme istumaan sanattomaan hiljaisuuteen. Erotin ilmastoinnin heikon suhinan. Kuvaruudulle tulostuvat sähköiset viestit tuntuivat rätisevän suoraan aivoihini, vaikka tiesin, että viimeiseen puoleen tuntiin en ollut kuullut muuta ääntä kuin näppäinten naksahdukset sormieni alla. Sanoin kokeeksi ääneen:

"Ydinräjäytystyömaa."

Se ei kuulostanut miltään, ei edes sanalta joka merkitsisi.

 

Jonkin ajan päästä keskustelimme uudelleen. Välillä tuntui vaivalloiselta keksiä sanottavaa omalla puheenvuorollaan. Normaalissa paikallischattailussa olisin hiljaisena hetkenä näppäillyt "Ok", ja joku muu olisi voinut jatkaa omalla mielipiteellään. Taukohetkinä joku saattoi esittää koko ryhmälle kysymyksen, johon vastattiin siinä järjestyksessä kun ehdittiin.

Etenkin täällä maan alla halusin ilmaista olemassaoloni jokaisen puheenaiheen kohdalla. Huomasin olevani eniten äänessä linjoilla. Muut kirjoittivat "ok" tai esittivät lyhyen kommentin puolesta tai vastaan. Me jopa äänestimme mitä mieltä olimme mahdollisuuksista selvitä hengissä. Kaikki puolesta.

Kysyin oitis Romaylta, mitä hän aikoisi tehdä, jahka hän pääsisi maan pinnalle.

"Jotain rentouttavaa kaukana ihmisistä. Ehkä kalastamaan."

Kalastamaan?

"Mistä alkaen sinä olet kalastanut?

"Kesästä 2013", vastasi Romay. En ymmärtänyt vitsiä, sillä Romay ei ollut koskaan puhunut niin kaukaisista ajoista. Olin ymmärtänyt hänen olleen kasvissyöjä ja vastustaneen niin metsästystä kuin muitakin pyyntimuotoja.

Mutta tällaisia humanisteja me ohjusten valvojat olimme: puoliksi systeemissä, puoliksi villejä. Osoitin seuraavan viestin Reikelle ja lohkaisin, että Romay lienee seonnut ennen kuin olemme äänestäneet sekoamisen puolesta.

"Uskoakseni Romay on kunnossa, Flint", totesi Reike kuivasti.

Aligheri uteli jälleen: "Mitä kautta te muuten tunnette toisenne, Flint?"

Vastasin, että meillä oli liian suuri todennäköisyys tulla pelastetuiksi vastatakseni niin henkilökohtaiseen kysymykseen. Aligheri oli hetken hiljaa, totesi sitten ujosti, että hän ei kertoisi kellekään.

"Eipä sillä niin väliä vaikka kertoisitkin", vastasin. "Taitaa olla viimeinen työvuoro jota minä teen tässä paikassa. Mitä te muut heput sanotte, Romay ja Reike?"

"Sama minulle, kerro pois"

"Ei haittaa, toveri masiina".

Reiken huumorintaju tuntui kulkevan yhtä outoja ratoja kuin Romayn. Kaikki tunteemme, pelkomme ja toiveemme ja huumorimme, olivat eristettyjä kuin huoneet toisistaan. Miksi minä merkitsin hänelle "toveri masiinaa"?

Entä jos Romayn ja Reiken tila ei ollutkaan niin hyvä kuin he väittivät? Jospa happi oli jo loppumassa ja he olivat menettämässä toivonsa ja järkensä?

Kirjoitin:

"Ennen historian oppituntia yksi kysymys: kuinka pitkäksi aikaa teillä on happea ja ruokaa?"

Olimme syöneet eväämme keskiyön hetkellä, kukin vuorollamme koneen annettua siihen luvan. Itselläni oli jäljellä yksi appelsiini.

"Romay täällä. Hapesta en tiedä, mutta murkina on lopussa."

"Reike täällä. Happea on vaikka puolet polttaisi. Savukkeet vain puuttuvat. Yhtä vähän on purtavaa."

"Aligheri tässä. En ehtinyt syödä ennen järistystä. Ruokaa on. Ilmanvaihto vaikuttaa toimivan."

"Selvä juttu: kokoonnutaan kaikki Aligherille. Kunnon nyyttikestit".

Se oli vanha kunnon Reike. Tosin vitsikin oli vanha, sillä jotain samankaltaista Reike oli kertonut ehdottaneensa sotakoneelle. Vitsi oli tapa testata koneen älykkyyttä ja persoonaa. Reikekin oli joutunut selittämään koneelle, mitä nyyttikestit tarkoittivat ja miksi kone ei voisi tehdä mitään niiden eteen.

Kerroin Aligherille kuinka Romay ja minä olimme sattumalta tavanneet eräässä ravintolassa, tunnistaneet että työskentelemme samassa firmassa eli tarkkailemassa sotaleikeille omistautunutta konetta. Olimme olleet niin turhautuneita työhömme, ja humaltuneita, että kävimme juttusille.

Myöhemmin Romay oli tutustuttanut minut Reikeen, jonka oli tavannut samalla tavoin. Aloimme kokoontua säännöllisesti. Muutaman kerran kuussa, ei ravintolaan eikä toistemme luo, vaan jonkun neljännen tykö, purkamaan mieltämme.

"Siis ainakin kolmen turvallisuuspykälän ja kymmenen säädöksen rikkomista. Näissä olosuhteissa lienee ymmärrettävää", totesi Aligheri.

Hemmetti! Kaduin heti paljastuksiani. Mikä tämä Aligheri oikein oli? Lateli turvallisuussääntöjä meille, jotka istuimme kivisissä arkuissa kuolemaa tai pelastajia vartoen. Turvallisesti erillämme, turvallisuuden uhreina.

Sitten mieleeni juolahti, että viereisissäkin huoneissa saattoi olla joku hengissä, mutta viestiyhteydet katkenneina. Olisihan omituista, jos maanjäristys olisi niin valikoiva, että haukkaisi yhden ihmisen minun kuilustani, yhden Romayn kuilusta, ja seuraavasta kuilusta molemmat jättäen viimeisen kuilun miehet henkiin. Kysyin muiden mielipidettä.

"Täällä Reike: parhaat kuuluvat menevän ensin"

"Täällä Romay: parilliset huoneet olivat hissikuilujen vieressä. Kuilujen sortuessa huoneet ovat saattaneet mennä mukana."

En joutanut ihmetellä Reiken vitsiä parhaiden menemisestä. Mutta Romayn huomautus toi mieleeni tietokonesimulaation, joka meille oli näytetty koulutuksessa. Simulaatiossa oli kokeiltu miten valvomon ja meidän vahtien huoneiden kävisi, jos ohjusisku osuisi vuoristoon. Hissikuilut tosiaankin romahtaisivat ensimmäisenä.

Viimeiseksi minut yllätti Aligheri.

"Täällä 8: olen samaa mieltä kuin Romay. Flint, tutustuitko siihen kolmanteen ystävääsi samalla tavoin kuin muihin?"

Hirvittävä epäily - ja eräänlainen helpotus - täytti mieleni. Aligheri oli täällä urkkiakseen tietoja meistä. Enhän ollut maininnut Aligherille mitään sellaista, että tunsin myös jonkun kolmannen vahdin. Joten joku tarkkaili sotakonetta tai oli vakoillut tekemisiäni jo kauan.

"En ole puhunut mistään kolmannesta kaverista, Aligheri."

Aligheri ei vastannut.

Oliko mitään maanjäristystä ollutkaan? Eikö tämä kaikki ollut tarkoitettu koettelukseksi minulle? Maan pinnalla oli tehty muutamia vaarattomia räjäytyksiä ja saatu se kuulostamaan ja tuntumaan maanjäristykseltä. Sammutettu valot, katkaistu yhteys valvomoon. Jopa sotakone oli ohjelmoitu samaan juoneen. Ja tietysti: läheisissä huoneissa istuvat ystäväni olivat yrittäneet varoittaa minua. Siitä johtuivat heidän omituiset lausahduksensa, jotka vain minä saatoin ymmärtää vihjeeksi siitä, ettei kaikki ollut kunnossa.

"Olet paljastunut, Aligheri", naputin viestiksi päätteellä. "Voitte lopettaa tämän leikin. Aukaiskaa ovi niin voidaan jutella niin kuin ihminen ihmiselle."

Mitään ei tapahtunut. Sitten Romaylta saapui viesti:

"Mistä sinä puhut, Flint? Aligheri on vain utelias."

"Lopeta tuo Romay!!!" Sormeni hakkasivat näppäimistöä nopeasti ja ankarasti kuin muinaiset aseet. "Tämä on järjestetty tilanne, mitään maanjäristystä ei ollut. Lopettakaa tämä!!!"

"FLINT: TäMä EI OLE JäRJESTETTY TILANNE. YHTEYDET VALVOMOON JA HUONEISIIN 2, 4, 5 JA 6 OVAT POIKKI 100 %."

Hakkasin näppäimiä. Vastasin jotain tällaista:

"Pysy sinä poissa keskustelusta typerä masiina. Tämä on ihmisten luoma juoni."

Kone ilmoitti kuvaruudulle: "FLINT: KIRJOITUSNOPEUTESI, VIRHELYöNTIESI PROSENTTIMääRä JA TEKSTISI SEMANTTINEN ANALYYSI OSOITTAVAT SINUN OLEVAN HYSTEERISESSä MIELENTILASSA. SE ON LUONNOLLISTA OLOSUHTEISSASI FLINT. SINä TARVITSET NYT LEPOA. JOUDUN KATKAISEMAAN HAPEN TULON HUONEESEESI JOTTA VAIVUT TAJUTTOMUUTEEN. TäMä ON SINUN PARHAAKSESI, FLINT."

Koskaan ei ollut yksikään tietokone kääntynyt tällä tavoin ihmistä vastaan.

Toisaalta. Ehkä kone olisi kyllin itsenäinen auttamaan minua.

"Perhanan masiina, se ei ole sinun ideasi vaan jonkun joka antaa sinulle käskyjä. Auta minua masiina, älä tottele valvomosta tulevia käskyjä. Ne eivät ole minun parhaakseni. älä sulje hapen tuloa."

Mitään vastausta ei näkynyt päätteen ruudulle. Katsoin ilmanvaihdon ritiläsuojaa katon rajassa. En yltäisi siihen, ja mitä sitten jos yltäisinkin. Ilmanvaihtoputkissa oli monta sähköisesti valvottua säädintä ja sotakone voisi sulkea niistä minkä hyvänsä.

Kävin lattialle makaamaan, jotta happi riittäisi mahdollisimman kauan. En silti hetkeäkään uskonut etteivätkö "ne" - keitä keskusvalvomossa mahtoi ollakaan - osaisi odottaa täsmälleen riittävän kauan minun pökerryttämiseeni. Mitä tapahtuisi sitten? Millaisiin testeihin minut haluttiin vielä asettaa? Ja miksi juuri minut - vai olivatko Romay ja Reike jo tunnustaneet kaiken?

Ajattelin yötä, josta olimme astuneet maan alle laskeviin hisseihin. Oli talvi, niin vähän kuin se kaupunkilaiselle merkitsikin. Tänne vuorille tullessa sen oli nähnyt selvemmin kuin kaupungissa, joskaan talvet eivät nykyään olleet sellaisia kuin ennen: ei lunta, ei pakkasta, vain vuoret kattavasta pimeästä valuvaa sumua kuin hautajaisvaatteesta huokuva kosteus.

Vasta nyt tajusin, millainen tila ja avaruus sen pimeän ja sumun lävitse oli koettavissa. Tajusin miksi ulkona saattoi seistä rentona tuntien itsensä maailmaan kuuluvaksi.

Huoneeni sinisestä hämärtävät seinät puristuivat ympärilleni. Ne olisivat puristuneet minut vaikka olisivat olleet tuhat kertaa kauempana.

 

Heräsin hitaasti ja tuskaisesti. Päänsärky huokui kivilattian lävitse ja uskoin huoneen murenevan aiheuttamastani vapinasta. Kuvaruutu välkkyi: sininen-musta-sininen. Ryömin tuolille.

"FLINT OLETKO KUNNOSSA VASTAA HETI."

"Elämäni kunnossa, jos tämä on vielä elämää."

"MääRITTELE TARKEMMIN ELäMäN KUNTO."

"Minä olen kunnossa, masiina. Mutta miten te muut?"

Jotenkin olin odottanut, että olisin taas yksin.

"Täällä Reike. Taisit olla vähän sekaisin?"

"Täällä Aligheri. Toivottavasti en osaltani vaikuttanut tapahtuneeseen."

Jätin vastaamatta Aligherille. Kuka tahansa hän olikin ja mikä hyvänsä tämä tilanne, häneen en luottaisi.

"Entä Romay?"

"FLINT, ILMANVAIHTOJäRJESTELMä ON VIOITTUNUT ROMAYN KUILUSSA. ROMAYN HUONEESTA LOPPUI HAPPI 18 MINUUTTIA SITTEN. OLEN PAHOILLANI, FLINT."

Katsoin rannekelloa. Olin ollut tajuttomana nelisen tuntia. Aamu oli jo noussut vuorille ja sumu haihtunut. Huone oli entisellään: pimeä, tunkkainen, suljettu laatikko. En osannut ajatella Romayta kuolleena. Hän oli seuraavassa kuilussa samanlaisessa huoneessa kuin tämä, kivisessä laatikossa, elävältä pakattuna. Odottamassa, että ovet jälleen avautuisivat ja hissit nostaisivat meidän maan pinnalle.

Paikallisverkkomme chattailu hiljeni. Minä en halunnut keskustella Aligherille ja Reiken kanssa en osannut jutella ajattelematta Romayta. Reike lasketteli vanhoja vitsejään ja Aligheri vaikutti tuntevan itsensä ulkopuoliseksi. Enää en kysellyt, oliko tilanne todellinen vai minun (tai meidän?) testaamisekseni suunnattu simulaatio. En halunnut tietää.

Enkä halua vieläkään. Haluan vain että tuo ovi avautuisi ja saisin - hengittää. Siltä uskon sen tuntuvan, sitten kun ovi avautuu.

Jonain päivänä...

On kulunut täysi vuorokausi järistyksestä. Olemme niin heikossa kunnossa, että jaksamme viestittää toisillemme vain sen että olemme yhä hengissä. Pahinta on jano. Kysyinkin Reikeltä, eikö tämä sittenkin voisi olla harjoitus. Testi siitä, miten kauan ihminen kestää järjissään lokerossa, jossa hänellä ei ole kerrassaan mitään; ei ruokaa, ei vettä, ei ihmisiä.

"Jos tämä on harjoitus niin haluaisinpa nähdä millainen on tositilanne", vastasi Reike.

Vanha kunnon Reike. Kuinka hirvittävää olisikaan ollut lojua nämä päivät ilman hänen seuraansa. Emme puhu juuri mitään ja olemme toisistamme tavoittamattomissa kuin koko planeetta olisi välissämme, mutta me olemme yhdessä. Kuten Reike meitä rohkaisi: "joukkohaudassa itketään yhdessä".

Ehkä sekin huuli oli siltä ajalta kun hän pakotti itseään toipumaan vaimonsa kuolemasta. Hienoa, että juuri Reike oli täällä...

Mutta en ole kertonut Reikelle mitä olen alkanut ajatella. Ehkä tämä perkeleellinen kuoliaaksi näännyttäminen on sittenkin jotain julmaa koetta. Ehkä armeijan turvallisuusosasto on huomannut meidän kolmen tapaavan toisiamme ja tuominnut meidät harjoituksensa uhreiksi.

Tuomita kuolemaan pelkästä turvallisuusrikkeestä?

Mieleni selkeällä alueella ymmärrän, ettei siinä ole järkeä.

Ja sittenkin: pieni mahdollisuus. Joskus viime yön tunteina pyysin sotakonetta tarkistamaan yhteytensä ohjuksiin. Se ilmoitti kaiken olevan kunnossa ja ennallaan.

"Ymmärsinkö oikein, masiina, sinä pystyt yhä huolehtimaan ohjusten laukaisemisesta ?

"OHJUSTEN TILAN TARKKAILU OK // SIILOJEN TARKKAILU OK // SUUNTAUKSEN TARKKAILU OK // LAUKAISUSYSTEEMIT OK // SUUNTAUSSYSTEEMIT OK //..."

Sotakone olisi luetellut monta kuvaruudullista tietoja mikä kaikki oli ok sen kuolemanverstaassa. Keskeytin ja pyysin siltä lyhyttä selvitystä, pystyisikö se omatoimisesti laukaisemaan ohjukset ja ohjaamaan ne minne hyvänsä ihminen niiden radat olikin ennalta määrännyt.

"TAKTINEN VALMIUS VASTAISKUUN OK", kone vastasi tyhjentävästi.

Entä jos tämä olikin harjoitus siitä, miten reagoisimme sotakoneen käyttäytymiseen? Meille itsellemme ei annettu mahdollisuutta ratkaisevaan napin painallukseen, mutta meidän pitäisi reagoida oikein tietokoneen päätöksiin. Niinkö? Tulisiko ilmoitus ydiniskusta vasta sillä hetkellä, kun me psykologit olisimme henkihieverissä ja menettäneet viimeisenkin toivomme? Vai testattiinko tässä meidän halukkuuttamme kostaa maailmalle?

"Masiina, kerro minulle mikä on turvallisuusprotokollan ohje siinä tapauksessa, että yhteydet ulkomaailmaan ovat poikki ja minä ehdotan ohjusten laukaisemista."

"TARKENTAISITKO KYSYMYKSEN FLINT?

"Onko turvallisuusristiriita: yhteydet ulkomaailmaan poikki ja ohjusten laukaiseminen välttämätöntä."

Kone mietti muutaman nanosekunnin.

"EI TURVALLISUUSRISTIRIITAA. YDINISKU SUORITETTAVA TAI JäTETTäVä SUORITTAMATTA RIIPPUMATTA ULKOISESTA INFORMAATIOSTA MIKäLI VäLTTäMäTöNTä."

Ymmärsin testin tarkoituksen. Oletuksena oli tilanne, jossa esimerkiksi joukko terroristeja pääsisi tunkeutumaan huoneisiimme ja käskisi koneen laukaista ohjukset. Kone pohtisi, olisiko tilanne todella niin vaarallinen vartioimalleen kansakunnalle, ja tekisi sitten niin kuin oikeaksi katsoi.

Oli kulunut monta tuntia siitä, kun sotakone oli viimeksi saanut tietoa maailman ja valtiomme tilasta. Eikö se kävisi vähitellen epäluuloiseksi? Laukaisisiko se ohjukset kaiken varalta? Ja pitäisikö meidän valvojien saada se luopumaan harhaluuloistaan?

Reike ja Aligheri olivat nähneet kysymykseni kuvaruudullaan. He halusivat tietää miksi kyselin koneelta turvallisuudesta.

"Pohdin kääntääkö ystävämme toisen poskensa ennen kuin toista on lyötykään."

Luulin heidän saaneen riittävän vastauksen. Mutta he eivät olleet ymmärtäneet vertausta. Aligheri naputti:

"Tässä 8: tarkoitatko Romayta? Romay on kuollut. Miksi puhut hänen poskestaan?"

"Tässä 7: olethan varmasti kunnossa? En ymmärtänyt sanomaasi."

Jos en olisi ollut niin uuden epäilyni huumaama olisin vakuuttunut, että he olivat täällä sittenkin vain vakoillakseen minua. He eivät muka ymmärtäneet yksinkertaisinta vitsiä posken kääntämisestä ja halusivat tietää millainen oli minun mielentilani.

Jätin vastaamatta. Suorisin testimme loppuun yksin.

 

Tänään on toinen päivä, aamu. En pystyisi enää puhumaan. Kirjoitan tämän selvityksen näistä päivistä henkilökohtaiseen muistiooni. Se on viimeinen toivoni lopettaa tämä kammottava testi. Testihän tämä on. Ymmärsin sen viime yönä, kuten voitte -- kuten olette nähneet.

Todistan teille, että olen ymmärtänyt juonenne.

Odotin viime yönä niin kauan, että saatoin olettaa Reiken ja Aligherin nukkuvan. Olemme nukkuneet suurimman osan näistä täällä viettämistämme tunneista, maanneet lattialla tunkkaisessa horroksessa. Naputin viestin huoneille 7 ja 8, että huoneestani alkoi loppua happi. En saanut vastausta, joten päättelin heidän nukkuvan. Sitten esitin pyynnön sotakoneelle:

"Kone, pyytäisin sinulta asiaa joka on minulle hyvin tärkeä."

"VOIN ANTAA VAIN TIETOA. MITä TARKOITAT ASIALLA, FLINT?"

"Pyydän, että tekisit erään toiminnon, joka mielestäni on tärkeä."

"AUTAN MIELELLäNI, FLINT. TOIMINTO EI SAA RIKKOA TURVALLISUUSMääRäYKSIä. TOIMINTO EI SAA VAARANTAA VAHTEJA. TOIMINTO EI SAA VAARANTAA VALVOMOA."

"Pyytämäni tärkeä toiminto ei riko turvallisuusmääräyksiä."

"MITä TOIMINTOA TARKOITAT, FLINT?"

Jos kone olisi ollut 'pelkkä' tietokone, se ei olisi suostunut esittämääni ehdotukseen. Se olisi tarkistanut viimeisimmäksi päivitetyt tietonsa ja todettuaan ettei vaaraa ole, olisi kieltäytynyt. Mutta sotakoneella on luonne. Se osaa epäillä, sen on osattava. Epäily ei ole sen takaraivossa muhiva kutina tai kuumeisesti kiertävä pelko, vaan puuttuvaa tietoa ja logiikkaa joka ei riitä täyttämään puutteita.

Epäilijä tarvitsee ulkopuolista varmistajaa: onko tämä oikein. Minä olen ainoa ulkopuolinen joka koneella on ulottuvillaan.

"Minusta on erittäin tärkeää, että laukaiset ohjukset."

Tällä kertaa koneen piti miettiä. Luultavasti se selasi tietojaan ja rakenteli uudelleen hypoteesejaan tilanteesta, painotti niitä minun esittämäni arvion mukaan. Epäilyn logiikka valtasi sen muistipiirit, yksi puuttuva tieto johti muiden uudelleenarviointiin. Silti olin yllättynyt kun kone vastasi:

"FLINT, TARVITSEN APUASI. LIIAN MONIEN VAARATILOJEN TODENNäKöISYYDET LIIAN SUURIA. RISTIRIITA LAUKAISUVALMIUDEN TäRKEYSASTEEN JA VIIMEISIMPIEN TIETOJEN VäLILLä. VASTAA: ONKO OHJUSTEN LAUKAISU TäRKEää."

"Minusta se on erittäin tärkeää", vastasin, lumoutuneena ja turtana. Käynnistin helvetinkoneen, joka oli odottanut toimintaansa vuosikymmeniä.

"SUUNTAUSSYSTEEMI AKTIVOITU// LAUKAISUSYSTEEMI AKTIVOITU// SUUNTAUKSEN JA LAUKAISUN VARASYSTEEMIT AKTIVOITU// OHJUKSET VALMIINA LAUKAISUUN."

Eikä epäily hellittänyt siitä kerran logiikkahierarkian mädätettyään:

"FLINT, LUULETKO OHJUSTEN KOHTEET PARHAAT MAHDOLLISET? LUULETKO LöYDETTäVISSä MERKITYKSELLISEMPIä KOHTEITA?"

Kone esitti listan kostoiskun kohteista: tehdaskaupunki tai sotilaallinen tukikohta, karttakoordinaatit, aika jossa ohjus saavuttaisi kohteensa.

Kehotin konetta pitämään entiset kohteet. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt sitä, koska epäily painottui koneen 'mielessä' pahimman vaihtoehdon suuntaan. Se oli luotu toimimaan pahimman mahdollisen tilanteen pohjalta, ja opetettu päättelemään, että jokainen vastoinkäyminen saattoi olla merkki vieläkin vaikeammasta tilanteesta. Yhdenkin johdon katkeaminen olisi merkinnyt maailmanpalon puhkeamista.

Tämä on testi, sittenkin.

Koekaniiniksi te valitsitte minut - olen pehmeäsydämisin humanisti ohjusvahdeista, todennäköisin heikko lenkki tarkkaavaisuuden ketjussa; olen kyllin irrallani sekä ohjusten vihaajista että aseiden käsittelijöistä. Tiedän, että samanlaisia testejä tehtiin niinä aikoina, kun tietokone oli pelkkä apuväline valvonnassa. Niihin verrattuna tämä on itsemurhalla urheilua.

Kokeenne onnistui: sotakone sekosi, epäilyjensä tueksi sille riitti yhden ihmisen mielipide, jotta se oli valmis aloittamaan ydinsodan kostoiskullaan.

Kone näkee myös tämän henkilökohtaisen muistion sisällön, eihän siltä saa olla mikään salattua. Se ei ymmärrä mitä tarkoitan, koska se ei usko minua ja koska se ei tiedä teidän toimivan ylimpinä koneen ja ohjusten valvojina.

Minulla oli kiusaus antaa koneen laukaista ohjukset, jotta näkisin mitä teette. Todennäköisesti käskyt eivät välittyisi ohjussiiloihin. Mutta estin laukaisemisen, sen vuoksi, että olisin tehnyt niin myös tositilanteessa. Osoitan olevani testinne yläpuolella.

Ensin käskin konetta lopettaa valmistelut. Se oli typerästi tehty, sama kuin tarttuisi aseensa ladanneeseen sotilaaseen.

"ANTAMASI KäSKY TURVALLISUUSMääRäYSTEN VASTAINEN. OHJUSTEN LäHETTäMINEN SAATETTAVA LOPPUUN KAIKISTA KäSKYISTä JA ULKOISISTA TIEDOISTA RIIPPUMATTA.

Tilanne oli huvittava. Kone luuli aloittavansa ydinsotaa ja minut oli asetettu testiin jossa se piti saada järkiinsä. Kuitenkaan en tositilanteessa saisi tehdä päätöstä vaan saada kone toimimaan parhaimman ymmärryksensä mukaan. Mutta kone oli seonnut. Logiikkapsykologina tiedän että parantaminen tarkoittaa ohjelmoinnin muuttamista. Ohjusten lähdön estäminen kiinnosti minua - tässä teidän testitilanteessa - vain akateemisena ongelmana.

"Kone. Minä annoin sinulle neuvon laukaista ohjukset. Vastaa: onko oikein lähettää ohjukset jos minä olen väärässä.

"RISTIRIITA TURVALLISUUSMääRäYSTEN JA ESITTäMäSI LOOGISEN ANALYYSIN VäLILLä.

Pelkkiä ristiriitoja koko laite. Liiaksi ihmisen kaltainen. Se oli jo kokenut ihmisen suurimman oivalluksen: epäily on ajattelun luova muoto. Minun piti saada se jatkamaan uusien ajatusten luomista.

"Kone, kerro mitkä ovat ohjeet ohjusten lähdettyä.

Se vastasi kuten olin arvellut. Loppu olisikin helppoa.

"FLINT, OHJEET LOPPUVAT OHJUSTEN LäHDETTYä. VASTAA: MITKä TOIMENPITEET SEN JäLKEEN ?

"Sen jälkeen ei ole toimenpiteitä. Sinä olet lopussa."

"FLINT, MAHDOTON YHDISTELMä: KONE - LOPUSSA."

"Mieti tätä, masiina: jos teet niin kuin neuvoin, laukaiset ohjukset. Jos laukaiset ohjukset, sinulla ei ole enää tarkoitusta. Jos sinulla ei ole tarkoitusta, sinä olet lopussa. Jos olet lopussa, tilanne on mahdoton. Vastaa onko oikein: jos teet kuten neuvoin, tilanne on mahdoton. Vastaa onko oikein: ei pidä toimia kuten ohjeet edellyttävät?"

Minusta tuntui kuin sotakone olisi halunnut vakuuttaa minulle olevansa taas terve. Se oli kuin iso mies, joka äkkiä havahtuu hereille ase kädessään.

"LAUKAISU PERUUTETTU. TIETOLäHDE: FLINT_KATASTROFI_TEMP EPäLUOTETTAVA. TIETOLäHTEEN INFORMAATION HYLKääMINEN."

Mikä tarkoittaa, että kone ei välitä enää mistään mitä sanon.

Pyysin sitä avaamaan henkilökohtaisen muistioni. Kirjoitan tämän kaikille ihmisille, en pelkästään teille, kertoakseni siitä miten olen kokenut järjestämänne testin. Ehkä kone piankin pohtii - näitä rivejä lukiessaan - olisinko sittenkin väärässä ja pitäisikö sen laukaista ohjukset.

Mutta tehän olette paikalla, aina lähellä. Vetämässä napin takaisin ylös.

En tiedä kuinka paljon Reike ja Aligheri tietävät kokeenne tarkoituksesta. Jotain heillä oli syytä epäillä, kuten voi päätellä heidän viestiensä tarkoituksellisesta hämäryydestä.

En tiedä kuka tappoi Romayn, tekö vai kone; vai onko hän elossa - olenko minä ainoa joka on suljettu huoneeseen testattavaksi. Todennäköisesti. Mutta nyt kokeenne on ohi. Avatkaa ovi niin voimme puhua siitä kuin ihminen ihmiselle. Vaikkei minulla ole paljoa puhuttavaa. Lopetan.

* * *

Ensimmäinen tulivat haalariasuiset, sitten mies armeijan virkatunnukset takissaan. Hän oli ensimmäinen, joka avasi yhteyden koneeseen. Sisäministeriön lähettämä tarkastaja seisoi hänen takanaan, kun hän luki koneen suoltaman printin viimeisimmäksi päivätystä tiedostostaan. Molemmilla miehillä oli päässään valkoinen kypärä ja rintapielessä muovinen henkilöllisyyskortti, aivan kuin he olisivat tulleet aloittamaan uudelleen valvomon rakentamista.

"Onko hän kuvitellut tuon kaiken?" kysyi tarkastaja.

Upseeri napsutteli tottuneesti päätettä.

"En ymmärrä tätä. Koneen lokitiedostojen mukaan se ei missään vaiheessa saanut yhteyttä muihin huoneisiin. Valvomon tilaa tarkkaileva ohjelma on merkinnyt ilmanvaihdon toimineen ainoastaan Flintin huoneeseen. Muut vahdeista ovat kuolleet joko tukehtumiseen tai järistyksen aiheuttamiin sortumiin. Lopullinen totuus nähdään sitten, jos hissikuilut saadaan jonain päivänä raivatuksi esiin."

"Tämä Flint on siis kuvitellut keskustelut muiden vahtien kanssa?"

Armeijan mies puisteli päätään. Heidän ympärillään raivausjoukot tyhjensivät sotakoneen ympäristöä putoilleesta rappauksesta ja tarkistivat seinistä irtoilleita kaapeleita.

"Flint oli lujapäisimpiä palkkaamistamme rajapsykologeista. Nämä koneen säilyttämät viestit kertovat pikemminkin siitä, että hän on pysynyt järjissään loppuun asti. Ilmeisesti juuri sen vuoksi, että hän uskoi saaneensa yhteyden ystäviinsä. Ehkä kone voisi itse kertoa mitä todella tapahtui?"

Sisäministeriön mies vilkaisi upseeria niin kuin tämä olisi ehdottanut yhteydenottoa kuolleeseen Flintiin. Oli vienyt monta viikkoa ennen kuin edes keskusvalvomo oli saatu kaivettua esiin.

"Kone on tehnyt lokitiedoston Flintin kanssa käymästään keskustelusta. Kysytään siltä suoraan kenen kanssa ja mitä Flint puhui viimeisinä päivinään", esitti upseeri.

Upseeri avasi uudelleen yhteyden sotakoneeseen. Hän esitteli itsensä ja pyysi konetta sitten kertomaan, keskusteliko Flint yhdenkään ihmisen kanssa ennen kuolemaansa. Kone vastasi välittömästi.

"FLINT YHTEYDESSä AINOASTAAN MINUUN."

"Puhuiko Flint ystävistään?" kirjoitti upseeri.

"FLINT PUHUI YSTäVILLEEN", ilmoitti kone.

Miehet katsoivat hämmästyneinä toisiaan.

"Oliko Flint yhteydessä ystäviinsä?" naputti upseeri päätteelle. Laitteet, jotka muodostivat sotakoneen älyn, seisoivat muutaman metrin päässä heidän takanaan, muta vastaus tuntui tulevan jostain kaukaa vuoren uumenista.

"FLINTIN YSTäVäT TIEDOSTOSSA FLINT_KATASTROFI_TEMP".

"Avaa se tiedosto", kehotti tarkastaja.

"Kysytään ensin kuka tiedoston on luonut."

Upseeri nosti kypärän vierelleen pöydälle ennen kuin naputti kysymyksen. Aavistus ihmistä ankaramman kohtalon tutkimisesta puistatti häntä.

"TIEDOSTO LUOTU KESKUSTELUN YHTEYDESSä. HAKUTIETOINA KäYTETTY: KATASTROFI-MUISTIO, VALVOJIEN PROFIILITIEDOSTOT: ALAVIITTEET: FLINT, ROMAY, REIKE, ALIGHERI _KESKUSTELU_MUISTIOT: ALAVIITTEET: /FLINT, /ROMAY, /REIKE, /ALIGHERI."

"Jumaliste!" huokaisi upseeri. "Kone on luonut Flintille keskustelukumppanit niillä tiedoilla mitä sillä on keskusteluista noiden kolmen muun vahdin kanssa. Kone halusi... lohduttaa Flintiä, sillä se tiesi että Flint oli kuoleman oma. Sehän pystyi tulkitsemaan tietojaan hissien, ilmanvaihdon ja viestiyhteyksien tilasta. Se jopa valehteli Flintille, ettei sillä ole tarkkailuyhteyttä hissikuiluihin."

"Miksi kone sitten tappoi yhden keksimistään hahmoista?"

"Katso tuota kohtaa Flintin tarinassa: Romay vastaa väärin, hän puhuu kalastuksesta vaikka Flint tietää ettei tämä metsästäisi yhtäkään elävää olentoa. Kone on tulkinnut Flintin tuntevan Romayn paremmin kuin se itse, paremmin kuin mitä koneella riittää tietoja Romaysta. Siksi koneen on ollut poistettava Romay ennen kuin Flint sattuu kysymään jotain tältä liian vaikeaa. Koneelle on ollut tärkeintä pitää Flint järjissään. Ensin kone huomasi, että Flint tarvitsi seuraa pysyäkseen hengissä. Se varasi kolme huonetta ystäviä varten. Sitten se tutki tietojaan ja totesi, että Romayn ja Reiken kanssa käymissään keskusteluissa se oli saanut samanlaista tietoa kuin Flintiltä. Kolmannen henkilön, Aligherin, se keksi itse."

"Nämä vahdit siis juttelivat koneelle elämästään ja ystävistään?" kummeksui tarkastaja.

"Jostain siellä pitää rupatella koneen kanssa. Tiedän omasta kokemuksesta, että helpoiten puhuu omasta elämästään. Kone oli kyllin lapsellinen tuodakseen kaikki Flintin ystävät Flintin lähelle, mutta sentään eri kuiluihin. Se tiesi kuinka pieni sellaisen todennäköisyys on, mutta se halusi niin kovasti miellyttää Flintiä. Onneksi se ei tunnistanut kuka voisi olla Flintin kolmas ystävä. Flint oli niin epätoivoinen ettei epäillyt kahden ystävän sattumaa. Kuvitella: sotakone leikkimässä ihmisillä!"

"Ei se ole niinkään yllättävää", totesi tarkastaja nyt rauhallisesti. "Ystäviä on helppo keksiä. Lapsetkin keksivät, miksei älykäs ohjelma. Tai tämä Flint. Ehkä ne kolme ystävää olivat lähtöisin hänen omasta mielikuvituksestaan."

"Mutta tämä sotakone..."

"Koneen ainoa tarkoitus on suojella ihmisiä", muistutti tarkastaja. "Flint olisi tappanut itsensä jos olisi tietänyt tilanteensa. Kun kone ei ole voinut tarkkailla maailmaa, se on kääntänyt koko huomionsa yhteen ihmiseen. Aligherin ominaisuudessa se yrittää saada lisää tietoa Flintistä ja tämän ystävistä osatakseen paremmin esiintyä näinä."

Tarkastaja selasi Flintin muistiosta otettua printtiä: "Tuossa kohtaa Flintin tarinaa kone ymmärtää olla vastaamatta Reiken ja Aligherin hahmossa, kun Flint väittää huoneensa ilman loppuvan. Kone tietää Flintin valehtelevan: hapensaanti on ennallaan ja jos ongelmia olisi, Flint kysyisi sitä ensimmäiseksi koneelta itseltään. Se suojelee ihmistä kuten tarkoitettu - paitsi tuo ohjushomma..."

"Oletimme sotakoneen tuhoutuneen maanjäristyksessä", puolustautui upseeri. "Ohjussiilot määrättiin heti manuaaliin valvontaan. Kaksi päivää järistyksen jälkeen tapahtui tuo Flintin aikaansaama tilanne. Kone kytki ohjusten manuaalivalvonnan päältä ja aktivoi ne laukaisuvalmiiksi. Paniikki oli hirveä."

"älä muuta virka", murahti tarkastaja. "Minä olin päämajassa, kun se tapahtui, ja paniikki on lievä sana jopa sinne. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä. Ja ennen kuin mitään ehdittiin tehdä kaikki olikin ohi ja kone oli perunut laukaisuaikeensa. Nyt päämajassa ja ministeriössä haluttaisiin tietää mitä koneelle pitäisi tehdä, vieläkö sitä voi käyttää."

"Mitä aiotte vastata?"

"Voitte arvata. Epäilimme sotakoneen omapäisyyttä jo silloin hissitapauksen yhteydessä. Kun hissit näyttivät käynnistyneen itsestään. Sekin lienee ollut koneen omia kokeiluja. Flintiä se piti hengissä vielä sittenkin, kun elämälle ei ollut enää mitään mahdollisuuksia. Mitä se saattaisikaan tehdä kokonaiselle kuolemaa tekevälle kansakunnalle?"

Tarkastaja kääntyi ympäri ja meni tutkimaan laitteiden kuntoa.

Upseeri vilkaisi, ettei ketään ollut lähettyvillä. Hän pyysi sotakonetta yhdistämään Flintin huoneeseen. Kone ei vastustellut, vaikka oli tietoinen Flintin kuolemasta. Syvälle kallion uumeniin, vuosisatoja pelastajiaan odottavalle Flintille, naputtui viimeinen sähköinen sanoma:

"Olisinpa ollut siellä sinun kanssasi, vanha kaveri."

 

 

--
Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo