Markku Soikkeli

SISÄINEN VANHUS VAPAUTUU


Merete Mazzarella: Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta. 
Suom. Risto Hannula.
Tammi 2001


Mannerheim oli 72-vuotias talvisodan alkaessa, 77-vuotias 
tullessaan presidentiksi. Goethe oli 74-vuotias kosiessaan 19-
vuotiasta aatelisneitoa ja kirjoittaessaan rukkasten jälkeen 
erään kuuluisimmista runoelmistaan. 

Jos molempien kohdalla vanhuus merkitsee pelkästään 
kypsyyttä, miksei se merkitse samaa muidenkin kohdalla?

Nykyisestä yhteiskunnasta on puhuttu jopa vanhuskielteisenä, 
haluttomana tunnustamaan vanhuutta. Suomessa tällainen 
asenne johtaa väistämättä massiivisiin ongelmiin, sillä EU-
maista Suomi on ikärakenteeltaan nopeimmin vanhustuva.

Professori Merete Mazzarella, joka kuuluu sodan jälkeen 
syntyneiden suureen ikäluokkaan, on uusimmassa kirjassaan 
pohtinut vanhenemista taitona. Sisäisen lapsen sijaan meidän 
olisi Mazzarellan mielestä tärkeää pohtia, millainen on 
sisäinen vanhuksemme ja milloin tulemme tietoiseksi 
ikääntymisestä.

Kun kesä kääntyy esittelee niitä tilanteita, joissa tajuamme 
ikääntymisemme väistämättömyyden: tilanteita joissa elämän 
kesä kääntyy akselinsa ympäri. 

Mazzarellan tyyli on kolumnistinen, siis selkeää kuin 
lempeästi provosoiva puhe, tosin myös samalla tavoin 
jäsentymätöntä. Kullakin luvulla on yksi johtoajatus, jonka 
ympärillä Mazzarella käy pitkiä ja koukeroisia pohdintoja 
vanhenemisen tavoista. 


Täti ja kuolema

Mazzarella on saanut mainetta ajankohtaisten 
keskustelukirjojen tekijänä. Alunperin ruotsiksi ilmestyneet 
teokset on suomennettu nopeasti. Mazzarellan pyrkimykseen 
kirjoittaa ajankohtaisista aiheista sopii se, että hän kirjoitti 
muistelmansa nuorena ja omistautui vanhuuden teemoille jo 
viisikymppisenä.

Mazzarellan teos Täti ja krokotiili (1995) loi käsitteen 
"tätienergiasta". Vähemmälle huomiolle jäi "krokotiili", läsnä 
olevan kuoleman ja ikääntymisen symboliikka. Myös 
Uskottomuuden houkutus (1997) sivusi vanhuuden tabuja, 
joihin Mazzarella uusimmassa kirjassaan palaa.

Vanhuuden kysymykset, niin elämänkatsomukselliset kuin 
sosiaaliset, on useimmiten jätetty naisten kontolle. 
Suhtautuminen vanhuuteen on sukupuolittunut myös siten, että 
vanhusten hoito on jätetty pääasiassa naisten vastuulle. Suurin 
osa naisten tekemästä työstä on edelleen näkymättömissä, 
koska ainoastaan joka viidennes yli 80-vuotiaista elää 
laitostetussa julkisuudessa. 

Etenkin geriatrikkojen kanssa Mazzarella väittelee siitä, miten 
vanhuutta lokeroidaan ja ymmärretään "pikku tädit" -
tyyppisten pelkistysten avulla. Geriatria ei auta selittämään, 
miksi dementikoista väännetään vitsejä jo päiväkodeissa. 
"Luultavasti jokainen sukupolvi kuvittelee olevansa edeltävää 
nuorekkaampi", tuumaa Mazzarella.

Pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Mazzarella käyttää 
esimerkkinä paitsi arkipäivän tapauksia myös 
kaunokirjallisuutta. Kirjallisuus on se kestävin ja yhteisesti 
tutuin kulttuurin alue, jonka tulkintoihin ihmisluonteesta 
voimme toistuvasti palata.

Kirjallisuudesta Mazzarella nostaa esille kokonaisen vähälle 
huomiolle jääneen lajityypin, kehityskertomusten varjoon 
jääneen "täyttymyskirjallisuuden". Tällaisissa tarinoissa 
elämäntapa, "elämänkuvio" saa tunnistettavan muodon 
vanhuudessa. 

Jopa kehityskertomuksia luetaan aikakauden ihmiskuvaan, 
esimerkiksi nuoruuden ihailuun nähden. Huomaamatta voi 
jäädä, että kehityskertomuksessa olennaisempaa onkin 
kertojan asenne kertomaansa, vanhuksen asenne muistamaansa 
rakkauteen, kuten Marguerite Durasin maineikkaassa 
Rakastajassa (1984).

Entä kykenevätkö kirjailijat kohtaamaan vanhuuden 
helpommin kuin muut ihmiset? Ainakin itseironia suojelee 
itsesääliltä.


Vanhenemisen suunnitelma

Mazzarella ei ole halunnut kirjoittaa vanhuuden 
kulttuurihistoriaa, mutta hän käyttää kirjallisuutta 
todisteaineistona sille, mikä vanhuutta koskevissa mielipiteissä 
on muuttuvaa ja mikä kestävää. Tunnetuin kotimainen 
esimerkki vanhuuden kuvaajista lienee Tove Jansson. 
Vanhuusiän erotiikkaa löytyy sen sijaan vain muutamalta 
kirjailijalta, näistä tutuimpina Eeva Kilpi ja Doris Lessing. 

Esimerkkien valossa vanhenemisensa voi aavistaa siitä, että on 
yhä kiinnostuneempi historiankirjoista, muistelmista ja 
puutarhakirjoista. Vanhenemisensa tavan tunnistaa puolestaan 
siitä, miten suhtautuu lähimpiensä ikääntymiseen.

Onko esimerkiksi Viagra-keskustelu yhtään helpottanut 
suhtautumista vanhusten seksuaalisuuteen? Mazzarella toteaa, 
että vanhuutta koskevalla tutkimuksellakin näyttää olevan 
yläikäraja, millaista vanhuutta pidetään arvokkaana, 
laatuvanhuutena. 

Mazzarella muistuttaa, että yleensä naisten oletetaan 
vanhetessaan "menettävän" enemmän kuin miehet, vaikka 
juuri naisille vanhuus on elämänvaiheena tutumpi. Esimerkiksi 
vanhuusiän erotiikkaan naiset suhtautuvat realistisemmin ja 
käytännöllisemmin kuin miehet.

Toisaalta vanhenemista ei voi treenata eikä mikään 
elämäntaito takaa "kaunista" vanhuutta. Tyytyväinen vanhuus 
voi johtua yksinkertaisesti siitä, ettei ole koskaan vaatinut 
elämältä suuria ulkoisia voittoja.

Elämän ehtoohetkien analyysi edellyttää kirjoittajalta taipuisaa 
ironiaa. Ironian Mazzarella hallitsee paremmin tarkastellessaan 
omaa elämäänsä kuin kirjallisuutta. Hän laatii suunnitelmaa 
tuleville vuosille tavoitteenaan se, millä tekemättömillä asioilla 
hän ei aio kerskailla. 

Hän ei ole koskaan liftannut, nukkunut teltassa tai opetellut 
ajamaan polkupyörällä. Niinpä hänen ei tarvitse myöskään 
surra noiden asioiden menettämistä.

Markku Soikkeli

--
Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo