Julkaistu teoksessa Päivi Lappalainen (toim.) Uudessa valossa. Kirjoituksia realismin kysymyksestä. Kotimainen kirjallisuus; sarja: A, 38. Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen laitos: Turku, 1998.
Tästä versiosta puuttuvat alaviitteet!.


 

 

Markku Soikkeli

 

USKOTTAVAN RAKKAUDEN REALISMI

 

Kun tieteiskirjallisuuden paneelissa kesällä 1997 pohdittiin fantasian paikkaa suomalaisessa kirjallisuudessa, se esitettiin vastavoimaksi "realismin linnakkeelle". Kirjallisuusinstituutioissa näyttäisi siis olevan edelleenkin lajityyppejä, joiden kanonisointi kansalliskirjallisuudeksi on siunattu "realistisuuden" nimissä ja joihin nähden marginaalisen kirjallisuuden harrastajat mittaavat omia suosikkejaan. Luetulle toivotaan esimerkiksi "maagisen realismin" tai "hyper-realistisen scifin" statusta.

Suomalaisen kirjallisuuden realismi ei kuitenkaan ole vankkumaton tukikohta. Yhdeltä laidalta suomalainen realismi voi muuttua historialliseksi romaaniksi, joka ei ole välttämättä kovinkaan kaukana kuningasfantasiasta, esimerkiksi Mika Waltarin teoksissa. Toisessa äärilaidassa realismi on kaupunkielämän kyynistä kuvausta, joka muistuttaa scifin dystopiaa; ääritapauksena voisi ajatella Vuokko Tolosen romaania Tampereen ilmasto (1996).

Väitän kuitenkin, etteivät suinkaan fantasia tai tieteiskirjallisuus uhkaa realismin "linnaketta", vaan ne kirjallisuuden alueet, jotka kokemuksellisesti muuttavat käsityksiämme "todenmukaisuudesta". Etenkin rakkauskertomuksella on nähdäkseni mahdollisuuksia tällaiseen realismin kyseenalaistamiseen.

 

Onko realismi muodossa vai sisällössä?

Realismi voi olla tyylinä näkymätöntä, varsinkin oman aikansa yleisölle, kunnes kriitikko tai tutkija saapuu paikalle. Kansantajuisimman käsityksen mukaan realistinen tarina kertoo itse itsensä, eikä kirjailija pakota sitä valmiiksi johdonmukaistavaan kaavaan. Realismin näkymättömyys voi olla myös sokeutta lajityypin vaivattomalle noudattamiselle. Vaikka tutkijat ottaisivat annettuna, että realismin tapaiset määreet ovat sopimus- ja arvostuskysymyksiä kirjallisuusinstituution sisällä, ei määreen lajityyppikohtaisuutta tulla välttämättä ajatelleeksi. Esimerkiksi Kai Laitinen näkee termin käyttöyhteyden liittyvän aiheeseen, periodiin, koulukuntaan, ja tendenssiseen metodiin, muttei suoranaisesti lajityyppiin.

Realismi lienee esiintynyt useammin kamppailuissa periodin yhteiskunnallisuudesta tai kansallisesta luonteesta kuin lajityypin vastaanotosta. Ehkä suomalaisen realismin "linnaketta" pitäisikin lähestyä niistä lajityypeistä käsin, jotka kyseenalaistavat kuvatun yksittäistapauksen yhteiskunnalliset mittasuhteet; seuraavassa on polttopisteessä rakkauskertomus.

Mikäli realismi käsitetään J. P. Sternin tavoin - idealismiin verrattuna - positiiviseksi asenteeksi kirjallisuuden ja todellisuuden välisen suhteen muodostamiseen, on aiheellista kysyä millä tavoin rakkauskertomus voi edistää käsitystämme todellisuudesta? Vai onko rakkauskertomuksen antama kuva maailmasta väistämättä niin eskapistinen, että se vain vieraannuttaa käsityksiämme todellisuuden luonteesta?

Damian Grant luettelee teoksessaan Realism (1974) yhteensä kaksikymmentäkuusi erilaista "realismia" mukaanlukien "romanttisen" ja "subjektiivisen". Yleensä realistisuuden kriteerit ovat sisältöä koskevia. Realistiseksi tyyliksi voidaan katsoa jo se, että arkikielen puherytmillä kuvataan ihmisiä arkisissa tilanteissa ja kertomuksen keskeiset henkilöt ovat sosiaaliselta taustaltaan enimmäkseen uhrin asemaan joutuvaa alempaa luokkaa. J. P. Sternin mukaan "realismilla" ja "realistisella" on laadulliset konnotaationsa, jotka esimerkiksi päivälehtikritiikissä voivat suoda totuuden paljastamisen gloriaa tapahtumille, joita nimetään realistisiksi. Kuitenkin juuri realistista tyyliä voidaan pitää teknisimpinä todellisuuden kuvauksena ja arvoiltaan neutraalina kirjoitustyylinä. Stern painottaakin, että realismi liittyy enemmän muotoon, joka kuvaukselle annetaan, kuin sisältöön, jota kuvataan.

Sternin mukaan kirjallisuuden reseptio on käyttänyt realismia kahdella tavoin: yhtäällä kuvailemaan tiettyjä fiktionaalisia elementtejä ja toisaalta arvottamaan niitä "realistisuuden" perusteella. Esimerkiksi rakkauskertomusta lukiessaan lukija voi kiinnittää huomion käytettyjen keinojen ja lopputuloksen eroon. Hänen lukukokemukseensa vaikuttaa se, miten henkilö tai tilanne on kuvailtu, ja toisaalta se, mihin tarkoitukseen tätä kuvausta on käytetty.

Kuvailu koskee fiktiivisten elementtien todenmukaisuutta ja arvottaminen totuu-denmukaisuutta. Vaikka rakkauskertomuksen tyyli olisi fiktiivisten elementtien valinnassa taipuvainen romanttisuuteen, on perusteltua arvottaa romanssin vaikutusta totuu-denmukaisuutena. Rakkauskertomuksessa saatamme nähdä jotain, jonka arvotamme realistiseksi, maailmankatsomukseemme sopivaksi.

Elämässä, fiktion ulkopuolella, erotamme toisistaan tilanteiden ymmärtämisen ja tilanteiden pohjalta tehtävän moraalisen arvottamisen. Elämässä realismi liitetään lähinnä tilanteiden arvottamiseen, kun kirjallisuuden suhteen realismi voi liittyä joko kuvaukseen tai kuvauksen arvottamiseen. J. P. Sternin mielestä elämän ja kirjallisuuden realismien ero johtuu elämän kiireellisyydestä. Elämässä kaikki muuttuu niin nopeasti, että se ei jätä sijaa realistiselle selitykselle, vaan ainoastaan realistiselle arvottamiselle. Arvioimme jälkikäteen miten onnistuimme tai epäonnistuimme, mikä oli mahdollista ja mikä mahdotonta juuri meille. Tämän vuoksi realistisella kirjallisuudella on tärkeä tehtävä "epärealistisen" maailman pysäyttämiseksi ja näyttämiseksi.

Erityisen kiinnostavaa realistinen kirjallisuus on rakkausaiheiden käsittelyssä eli niiltä osin kuin kertomus näyttää arkipäivän idealistisimman ja pysähtyneimmän osan - kuin aavistuksen transsendenttia. Martha Nussbaum onkin esittänyt, että romaanit ovat lukukokemuksina ihmisten kaltaisia, ystävällisiä ja eroottisia tuttavuuksia. Romaanit tarjoavat mahdollisuuden sympatiaan ja myötätuntoon yleisen moraalin nimissä, mutta myös hurmaavat ja viekoittelevat pois moraalista. Teoksessaan Love's knowledge (1990) Nussbaum väittää, että romaaneilla on ollut tärkeä merkitys yksilön sosiaalistamisessa. Koska rakastaminen on fantisointia, on kaikki rakkaus fiktiohahmojen rakkautta, johon kirjallisuus meitä osaltaan harjoittaa. Romaanien lukeminen on rakastamisen harjoittelua.

Nussbaumia tulkiten realistinen rakkauskertomus voisi keskeyttää "epärealistiset" ihmissuhteemme ja saada meidät arvottamaan oman elämämme tilanteita. Modernin kirjallisuuden lukijalla on kuitenkin yhä vähemmän mahdollisuuksia soveltaa lukemaansa omaan elämään. Aivan kuten Maijaliisa Jokinen on kritisoinut suomalaista kirjallisuutta rakkauskuvausten vähäverisyydestä, ihmettelee Nussbaum miksi modernissa anglo-amerikkalaisessa kirjallisuudessa kuvataan niukasti rakkautta, eritoten romanttista rakkautta. Nussbaumin vastauksena on, että modernia kirjallisuutta luetaan yhä enemmän opitusta, järkevän moraalin ja vastuuntuntoisen sosiaalisen ihmisen näkökulmasta. Lukijat eivät löydä antamisen ja ottamisen moraalista yhtymäkohtia kuvattuun rakkaussuhteeseen.

 

Tunnontarkka realismi ja konventiorealismi

Käsitys realistisuudesta palautuu yleisesti hyväksyttyihin käsityksiin siitä, mikä on totuudellista. Puhuessaan realismista Damian Grant lähtee liikkeelle siitä, että totuudellisuudesta esiintyy kahta ajattelumallia, sekä filosofiassa että kirjallisuudessa. Totuus voi sisältyä tietämisen tai tekemisen prosesseihin, joissa todellisuudenmukaisuuden ratkaisee enemmistön mielipide tai intuitiivinen havaitseminen. Jälkimmäisessä totuus on yhtä kuin todellisuuden oikein muotoiltua todistamista. Grantin mukaan vastaava perustavanlaatuinen jako on nähtävissä niissä merkityksissä, joita realismi saa kirjallisuuden vastaanotossa. Kirjallisuuden "tunnontarkka realismi" on velvollisuudentuntoista realismia, jossa kirjallisuuden katsotaan olevan jotain velkaa todellisuudelle ja realistisella tyylillään hyvittävän todellisuutta. Toiseksi realismi voi merkitä kirjallisuuden informaatiolaatua. Kirjallisuus välittää maailmasta tietoa, jolloin realistinen tyyli on eräs tietämisen ja referenssin muoto.

Wallace Martin on puolestaan painottanut, että jokaisella kerronnan konventiolla on oma referenssitapansa olla realistinen. Käsittääkseni realismia käytetäänkin arvottavana kriteerinä sen perusteella, mikä voidaan katsoa kirjailijan omaksi panokseksi, "tunnontarkaksi realismiksi", ja lisäksi sen perusteella, miten tietoisesti kirjan tyylilaji noudattaa kirjallisuuden konventioita. Lukijoiden kadottaessa tietoisuuden kirjan lajityypillisestä kontekstista, voidaan tyylilajin konventioiden noudattamista luulla tunnontarkaksi realismiksi. Esimerkiksi Johannes Linnankosken Laulua tulipunaisesta kukasta (1905) saatetaan nykypäivänä lukea kirjailijan henkilökohtaisten tuntojen tunnontarkkana ilmauksena niiltäkin osin, joita kirjan ilmestymisen aikalaiset olisivat lukeneet lajityyppiin kuuluvina, konventiorealismin mukaisina valintoina.

J. P. Stern vaikuttaa kuvailevan realistista tyyliä sekä konventiorealismin että tunnontarkan realismin perusteilla. Konventiorealismi koskee lajityypin verbaalisia, sosiaalis-eksistentiaalisia ja formaalisia odotuksia. Stern puhuu juuri konventiorealismin edellytyksistä selvittäessään, miten realistisesta teoksesta käy ilmi oman aikansa kieli ja oman aikansa sosiaalinen totuus yksilön ja yhteiskunnan suhteista. Lajityypin konventioita noudattava realismi voi näyttää banaalilta, mikäli se ei suvaitse kertomukselle ja sen henkilöille edes hieman konventiosta poikkeavia piirteitä. Lisäksi konventiorealistisen teoksen on pystyttävä muodostamaan kausaliteetteja kirjallisuudelle "ominaisella" tunteen logiikalla, ja kyettävä yhdistämään osasista tyylillisesti koherentti kokonaisuus.

Nämä konventiokriteerit eivät kuitenkaan riitä takaamaan, että teos saa arvosanan realistisuudestaan. Lisäksi teos on voitava lukea kirjailijan velvollisuudentuntoisena suorituksena. Tällaista todellisuusvaatimusta, jota Kimmo Jokinen on kuvaillut "lukijalle ei saa valehdella" -asenteeksi, pitävät yllä lukijakunnan odotukset kirjallisuudesta eräänlaisena reiluna pelinä kirjailijan ja lukijan välillä. Stern näyttääkin puhuvan tunnontarkasta realismista jatkaessaan realismin kriteereiden esittelyä. Tunnontarkka realismi edellyttäisi Sternin perusteella tasapainoa yleisten ja yksityisten merkitysten välillä. Tällainen realismi sallii esimerkiksi metaforien käytön, mutta rajoittaa niiden avoimuutta ja henkilökohtaisuutta.

Realistisena arvostettu teos edellyttää siis sekä lajityypillisten piirteiden että kontekstuaalisten vaikutteiden löytymistä. Tämä paljastuu niissä rajatapauksissa, joissa realistiseksi odotettu teos epäonnistuu juuri todenmukaisuudessaan. Tällöin "realistisuus" toimiikin moitteena teoksen rajoittuneisuudesta. Raymond Williamsin tulkintaa seuraten "realismista" puhutaan saavuttamattomana arvona sellaisessa reseptiossa, jonka mukaan kirjan kohteesta on nähty vain ilmentymä, ei "sisäistä todellisuutta". Realistisuus voi jäädä saavuttamatta myös siksi, että kirja ei osoita sosiaalisia ja historiallisia voimia ilmenevän taustalla, tai sitten kirjallisen kuvauksen konventioita on noudatettu kaavamaisesti.

Jos konventiorealismin edellyttämiä kirjallisia kaavoja on noudatettu liian ahtaasti, tyylilaji koetaan kitschinä. J. P. Stern erottaa tällaisessakin makureaktiossa makean kitschin, kun kyse on liioitellusta romanssista, ja happaman kitschin, jos kirjailija on turvautunut liiaksi tragedian konventioihin.

 

Realismi ja relationaalisuus

Realistinen kirjallisuus ei esitä lopullisia totuuksia yhteiskunnasta, vaikka sen päämääränä on asioiden edustavuus ja esitettävyys. Pertti Karkaman mielestä realismia ei pitäisikään määritellä tietoteoreettisesti, vaan relationaalisuutena: mitkä asiat liittyvät toisiinsa ja millä tavoin.

Jälkistrukturalismin näkökulmasta perinteinen realistinen teksti on lohdutusta halun kohteiden poissaololle. Realismin tarjoama (imaginäärinen) peilikuva todellisuudesta vahvistaa edelleen maailmasta vieraantunutta identiteettiä. Terry Eagletonin mukaan modernistinen teksti voi sitä vastoin häiritä vastaanottajien identiteettiä koskevia uskomuksia ja pakottaa tämän kohtamaan minuutensa luonne kulttuurisena konstruktiona, illusorisena ykseytenä.

Julia Kristevan tekstiteoriassa symbolinen järjestys on järkytettävissä muutoinkin kuin kirjallisen konvention yllättävällä rikkomisella. Symbolista järjestystä voidaan huojuttaa myös kielen sisällä. Kristevalla symbolisen täsmälliset merkitykset ylittyvät kielen "semioottisen ulottuvuuden" korostamisella. "Semioottinen" ei ole symbolisen järjestyksen vaihtoehto, vaan kielen sisällä tapahtuva prosessi.

Kristevalle rakkauden kuvaukset ovat tekstejä, jotka nostavat semioottisen esille symbolisen järjestyksen sisällä. Kristevan teoriaa voidaan soveltaa myös romaanitaiteeseen. Rakkauskuvaukset sekoittavat symbolisen tärkeintä rajantekoa niin kerrotun tarinan sisällössä kuin romaanin muodon tasolla. Kahden subjektin - yleensä feminiinisen ja maskuliinisen - fuusio on sisällön tasolla ajatusleikki, jota ei ole syytäkään jatkaa porvarillisen realismin edellyttämään institutionaaliseen loppuun saakka. Romaanin muodon tasolla subjektien sulautuminen on metaforan vahvuinen liitto. Subjektien ei tarvitse muuttua toistensa kaltaisiksi, vaan "minä" ja "sinä" esitetään toistensa näköisinä metaforisessa suhteessa. Tärkeintä on se, miten metaforarakenne hävittää symbolisen järjestyksen arvottaman kategorisen ensisijaisuuden: maskuliininen suhteessa feminiiniseen, kulttuuri suhteessa luontoon, tieto suhteessa tunteeseen.

Metaforarakenteen käyttötarkoitus erottaa korkeakirjallisen, "vakavan" romanssin kioskiviihteen kertomuksesta. Viihderomanssi luo fantasiamaailman, jossa rakastuneen ihmisen halu määräytyy yksipuolisesti rakkauden kohteesta. Rakastavaiset kuuluvat toisilleen absoluuttisesti eli heidän "meisyytensä" ei määrity relationaalisesti. "Vakavassa" romanssissa halun kohde ja laatu on esitetty kirjallisemmin. Yksilön identiteetti ei välttämättä muutu, mutta suhteessa rakastettuun ja tämän edustamaan toiseuteen rakastaja on kertomuksen lopussa eri kuin alussa. Kun suhde toiseuteen muuttuu, on subjekti entisensä ja silti erilainen.

 

Metaforaromaani

Porvarillisen romaanikirjailijan kriisi ja perinteisen romaanin muuttuminen moderniksi liittyvät Tony Tannerin mukaan perheinstituution mullistukseen 1800-luvulla. Avioliiton, yhteenliittämisen tärkeimmän symbolin toimimattomuus paljastaa sen, että myöskään perheinstituution varassa toiminut taloudellinen järjestelmä ei ole entisellään. Todennäköisesti kaikki statusta ja omistamista koskevat diskurssit ovat muutostilassa avioliittosymbolin myötä. Tanner väittää, että porvarillisen romaanikirjailijan kriisi ei johtunut epäonnistuneesta kontaktista lukijaan, vaan epäonnistuneesta kontrahdista, ongelmallistuneesta sopimuksesta kaikkien yhteisöä ylläpitävien vaihtosysteemien sisällä. Kirjailija tunsi tarvetta rikkoa oman "sopimuksensa" kirjallisesta konventiosta lukijoiden kanssa. Tämä johti perinteisen "sopimuksellista" realismia ja transgressiojuonta hyödyntävän romaanin muutokseen - Tannerin termein - metaforiseksi romaaniksi ("novel of metaphor"). Metaforaromaani toimii kuvallisten suhteiden tasolla, koska sillä tasolla toimimattomat "sopimukset" rekonstruoidaan ja kielletään uudelleen. Kuvien tasolla etenevä romaani vaatii lukijalta enemmän tulkintaa kuin aiemmin. Emme tiedä lukiessa mihin positioon kirjailija itse sijoittuu, eikä kirjailija tiedä mihin lukijat sijoittuvat.

Toimimattomat "sopimukset" ovat ennen kaikkea lajia koskevia ennakko-odotuksia. Lajiteoreetikot ovat osoittaneet, että ajan kuluessa jokainen lajityyppi menettää kontaktin niihin yhteiskunnallisiin tilanteisiin, joissa se on muotoutunut. Juuri tämän vuoksi lajityyppi kadottaa myös formaalisen kurinalaisuutensa. Metaforarakenteet lisääntyvät lajityypillisyyttä koskevalla epävarmuuden alueella, joka on syntynyt sekä sosiaalisesta epävarmuudesta että sen esittämisestä.

Mitä paremmin kirjailija onnistuu metaforarakenteen avulla ylittämään yksityisen ja yleisen symboliikan erot, sitä enemmän tulkintatilaa kirjailija pystyy luomaan konventiorealismin ja tunnontarkan realismin välille. Kertomuksen on näytettävä erityistapaukselta sekä lajityypin että todellisuuden maailmassa. Patricia Parkerin mielestä metaforarakenne suorastaan pakottaa lukijan tulkitsemaan kertomusta ainutlaatuisena. Parker on kiinnittänyt huomionsa siihen, miten kertomuksen juoni yhdistää erilliset episodit metaforiseksi kokonaisuudeksi, jota ei voida enää selittää tuttujen kulttuuristen kategorioiden avulla. Juonella aikaansaatu metaforisuus piilee kirjailijan taidossa sijoittaa useita sisältöjä samaan paikkaan: erilaiset henkilöt yhteiseen rooliin tai erilaiset tilanteet samaan paikkaan.

Metaforarakenteen käytöllä lukijalle annetaan niin paljon tilaa samastua henkilöiden välisiin suhteisiin, että hän voi kokea myös konventiorealismin tunnontarkkana realismina. Mikäli lukija tulkitsee metaforaa tarpeeksi suorasukaisesti tai kirjaimellisesti omaan elämäänsä nähden, metaforasta tulee itseään vahvistava myytti: rakkaus todella vaarantaa identiteettien rajat.

Raili Elovaaran mukaan tällainen metaforan ja myytin yhdistävä merkityk-sellistämisprosessi on yleistä sekä ihmisten puheissa että kirjallisuudessa. Metaforat luovat uutta todellisuutta, kun niiden kautta keksitään jotain mikä ei ole aiemmin kuulunut käsityksiimme todellisuudesta. Todellisuuden tulkintaa koskevista, metaforan muotoisista ajatuksista tulee itsestään todellisuutta.

Tony Tanneria ja Raili Elovaaraa tulkiten tapa, jolla rakkausromaani haastaa käsityksemme realismista, perustuisi niille kerronnan keinoille, joilla rakastavaiset saadaan muistuttamaan toisiaan ja lukija tahtomaan identiteettien sulautumista "meisyydeksi". Tähän ei romaani pystyisi ilman kirjallisten rakkauskertomusten ulkopuolella elävää rakkausdiskurssia, joka tarjoaa "meisyydelle" valmiita muotoja esimerkiksi vaaliheimolaisuuden ideassa.

Voidaan myös ajatella, että lukija etsii kertomukseen samaa eläytyvää ja etäännyttävää suhdetta, joka kirjailijalla on luomukseensa. Juuri rakkausaiheen "lukijasopimukseen" on kuulunut käsitys kirjallisen työn perustumisesta rakkaudelle. Rakkauskirjallisuus on ollut tunnustajien sanataidetta. Sitä arvostetaan, koska se koetaan pisimmälle vietynä sublimaationa. Roland Barthes on nähnyt näissä arvostuksissa kaksi hallitsevaa kirjailijamyyttiä, sokraattisen ja romanttisen. Usko siihen, että rakkaus voidaan ja pitääkin sublimoida esteettiseksi luomiseksi, tiivistyy sokraattisessa kirjailijamyytissä. Rakkaus suo älyllistä voimaa kauniiden ja vaikuttavien kertomusten luomiseksi. Dogmaattisia, koko kuvatun maailman moralisoivia rakkauskertomuksia, arvostetaan sokraattisen kirjailijamyytin kautta, ja romanttinen kirjailijamyytti antaa arvon pessimistiselle tarinalle, jossa romanssi leimahtaa "rakkaudettomassa" maailmassa. Romanttinen myytti uskottelee intohimosta kirjoittamisen tuottavan kuolemaa uhmaavia taideteoksia.

Rakkausromaanin konventiorealismi tukeutuu niihin tyylipiirteisiin, joita romaani ylipäänsäkin noudattaisi. Mutta "lukijalle ei saa valehdella"-vaatimus toteutuu vain mikäli lukija on valmis oman elämänkokemuksen perusteella samastumaan tarinan rakkaus-suhteeseen ja tunnustamaan siinä sokraattisen kirjailijamyytin mukaisen purkauksen. Rakkauskertomus alkaa näyttää totuudenmukaiselta, koska - enemmän kuin muiden lajityyppien kohdalla - sen uskotaan olevan välikappale kokemusten jakamisessa muiden ihmisten, etenkin samaa kirjallista makua tunnustavien keralla, mutta myös kirjailijan kanssa. Rakkauskertomusta lukiessa omat elämänkokemukset kiinnittyvät sekä tiettyihin kirjallisiin sisältöihin että tiettyihin luennalta odotettuihin tuntemuksiin. Tällaista lajikohtaista sopimusta voi mielestäni kutsua melodraamalliseksi lukutavaksi tai Sakari Toiviaisen tavoin "melodramaattisen mielikuvituksen abstraktiksi paradigmaksi".

 

Melodraamallinen lukutapa

Realistisuutta voitaisiin siis mitata ainakin kolmella dimensiolla. Realismi voi olla todellisuuden mukaisuutta naturalistisissa yksityiskohdissa, jolloin kuvauksen ei tarvitse edes yrittää tavoittaa psykologista johdonmukaisuutta. Realismi voi myös olla lajityypistä todenmukaisuutta, joka yhdellä merkitystasolla voi välittää idealistisen maailmankuvan osana todenmukaisuutta. Kolmanneksi kyse voi olla kontekstoivien tietojen osuudesta lukukokemukseen: lukijan tunteet nivovat kertomuksesta yhtenäisen.

Martha Nussbaumin mielestä rakkausmotiivin käyttäminen auttaa lukijaa tuntemaan sympatiaa minkä tahansa kertomuksen moraalisia asetelmia kohtaan. Rakkausmotiivi ohjaa lukijaa moralisoivan tulkitsijan asemaan, jossa hän on halukas uskomaan, että yksittäistapauksen moraali on eettisesti yleistettävissä. Nussbaum kiinnittää huomion etenkin niihin yhteiskunnallisiin aiheisiin, jotka esiintyvät rakkausmotiivin rinnalla. Halutessamme uskoa, että rakkaus on osa teoksen todellisuuskuvausta, tulemme hyväksyneeksi teoksen muutkin moraaliset asetelmat. Nussbaumin mielestä rakkausmotiivi aktivoi halumme oikeuden toteutumiselle vetoamalla elämämme aikana koettuihin traumoihin, rakkauden puutteeseen ja pettymyksiin.

Vaikka romaanin rakkausteema esittyisi meille fantasiana, joka ei voi toteutua omassa arjessamme, on rakkausmotiivin rinnalla yhteiskunnallisia asetelmia, joihin olemme vähintään yhtä halukkaita uskomaan. Ehkä lukija toivookin ensisijaisesti, että edes rakkaus toteutuisi kerrotussa maailmassa, mutta romanssin rauetessa hän on sitäkin halukkaampi uskomaan muiden moraalisten dilemmojen selviämiseen. Rakkauden onneton loppu ei yllätä yhtäkään rakkauskertomuksen lukijaa, päinvastoin. Reaktio parisuhteen romuttumiseen voi olla tärkein osa vastaanottajia yhdistävää tunnekokemusta, riippumatta siitä, luetaanko Aino Räsäsen Helena-sarjaa vai kuunnellaanko yhä uudelleen päivän hittinä soivaa rakkauslaulua. Jos taas kovaotteinen dekkari tai sotaromaani tekee syrjähypyn rakkausaiheeseen, voi tämä poikkeama muuttaa lukijan toiveita ja käsityksiä teoksen realistisuudesta. Lukijan toivoessa, että kertomus ei päättyisikään niin synkästi kuin lajityyppi päällisin puolin edellyttää, häneltä voi jäädä huomaamatta odotuksien kääntyminen toisen lajikonvention puoleen.

Silloinkin kun kirjallisuusinstituutio esittää yksiselitteisiä realistisuuden määritelmiä naturalististen yksityiskohtien tai lajityypin konventioiden perusteella, ovat lukijat epäluotettava osa määritelmää: realismin sopimuksellisuus tarjoaa aina mahdollisuuden melodraamalliseen vastaanottoon. Lukijakenttä puolestaan on jatkuvassa liiketilassa makutottumuksiltaan, koska melodraamallinen lukutapa edellyttää kollektiivista tietoisuutta siitä, mihin ja millä tavoin on asianmukaista reagoida tunteilla. Kollektiivisen tietoisuuden päivittäminen voi onnistua nopeiten päivänhitteinä soivan laululyriikan avulla. Verratessaan suomalaisen romaanin ja tangorunouden romanttisuutta Pirjo Kukkonen näkee medioilla toisiaan täydentävän funktion: laululyriikka toimii rakkausaiheiden koekenttänä ja varastona, ja kollektiivisesti vastaanotettuna se osaltaan opastaa melodraamalliseen reseptioon.

Melodraamalliselle reseptiolle ovat muokanneet maaperää teatteri, elokuva ja televisio. Nämä mediat ovat tehneet kollektiivisesti tunnetuksi lukutavan, jossa konfliktit henkilöidään mustavalkoisin hyvä-paha -jaotteluin. Peter Brooksin mukaan etenkin 1800-luvulla teatte-rimelodraama vaikutti voimakkaasti romaanitaiteen tapaan esittää yhteiskunnallisia ristiriitoja perheyksikön sisällä. Melodraamaa muistuttava mustavalkoinen, henkilösuhteiksi kärjistetty maailmankuva oli kaikille ymmärrettävä ilmaisumuoto, johon tulikin reagoida tunteellisesti: ikään kuin kukin yksinään kokisi kollektiivisen reaktion.

Vasta 1800-luvun lopun teatteritaiteessa melodraama väistyi realismin tieltä. Sen jälkeen audiovisuaalinen melodraama on seurannut tiiviisti realismin muutoksia draamassa ja elokuvissa. Ehkä näin on käynyt myös romaanitaiteessa. Kun realistisen esittämisen konventiot muuttuvat, vaihtuvat ne motiivit, joilla melodraama kärjistää yksilön ja yhteiskunnan konfliktin. Uudet motiivit lainataan niistä medioista, joiden reseptio on kollektiivisemmin tuttua: esimerkiksi tunnepitoinen reaktio vanhan miehen ja nuoren naisen rakkauteen.

 

LäHTEET

AUERBACH ERICH 1992, Mimesis. Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. Suom. Oili Suominen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

BARTHES ROLAND 1983, Kärlekens samtal. Fragment. övers. Leif Janzon. Göteborg: Bok- förlaget Korpen.

BECKSON KARL & GANZ ARTHUR 1990, Literary Terms. A Dictionary. 3rd edition. London: André Deutsch.

BROOKS PETER 1995, The Melodramatic Imagination. Balzac, Henry James, Melodrama, and the Mode of Excess. New Haven and London: Yale University Press.

EAGLETON TERRY 1991, Kirjallisuusteoria. Johdatus. Suom. Hosiaisluoma et al. Tampere: Vastapaino.

GRANT DAMIAN 1974, Realism. London: Methuen.

ELOVAARA RAILI 1992, "Olen tyhjä huone". Tutkielma sanataiteen metaforista ja symboleista. Helsinki: Yliopistopaino.

JOKINEN KIMMO 1989, Lukijalle ei saa valehdella. Totuudellisuuden vaatimus yhdistää suomalaista lukemiskulttuuria. Kirjallisuuden kentillä. Kirjoituksia kirjallisuuden sosiologiasta ja reseptiosta. Toim. Markku Ihonen. Acta Universitatis Tamperensis. Ser A, vol 270. Tampere: Tampereen yliopisto.

JOKINEN MAIJALIISA 1992, Joutavan jäljillä vai jotoksella. Sivumietteitä suomalaisen eroksen ansapolkujen varrelta. Kanava 6/1992.

KARKAMA PERTTI 1994, Kirjallisuus ja nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja ja ten- denssejä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

KRISTEVA, JULIA 1987, Tales of Love. Transl. Leon S. Roudiez. New York: Columbia University Press.

KUKKONEN PIRJO 1993, Kielen silkki. Hiljaisuus ja rakkaus kielen ja kirjallisuuden kuvastimessa. Helsinki: Yliopistopaino.

KUPIAINEN UNTO 1948, Suomalainen lyriikka. Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan. Helsinki: WSOY.

LAITINEN KAI 1984, Metsästä kaupunkiin. Esseitä ja tutkielmia kirjallisuudesta. Helsinki: Otava.

MARTIN WALLACE 1986, Recent Theories of Narrative. Ithaca and London: Cornell University Press.

NUSSBAUM MARTHA C. 1990, Love's Knowledge. Essays on Philosophy and Literature. New York and Oxford: Oxford University Press.

PARKER PATRICIA A. 1982, The Metaphorical Plot. Metaphor: problems and perspectives. Ed. David S. Miall. Sussex: The Harvester Press.

STERN J. P. 1973, On Realism. London and Boston: Routledge & Kegan Paul.

TANNER TONY 1979, Adultery in the Novel. Contract and Transgression. Baltimore and London: The John Hopkins University Press.

TENHUNEN IRIS 1989, Genreteoria kirjallisuudenhistorian näkökulmasta. Kirjallisuushistoria tänään. Toim. Liisa Saariluoma. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

TOIVIAINEN SAKARI 1992, Suurinta elämässä. Elokuvamelodraaman kulta-aika. Helsinki: VAPK- kustannus.

VERNON JOHN 1973, The Garden and the Map. Schizophrenia in Twentieth-century Literature and Culture. Urbana, Chigago, London: University of Illinois Press.

WEISSTEIN ULRICH 1986, Realism. Princeton Encyclopedia of Poetry and Poetics. Ed. Alex Preminger. London and Basingstoke: The Macmillan Press Ltd.

WILLIAMS RAYMOND 1981, Keywords. A Vocabulary of Culture and Society. Eighth Impression. London: Fontana.


Soikkelin tekstien valikkoon