[M.G. Soikkeli]

FINNCON 1999

"Golden age of science fiction is thirteen"

Vuosisadan viimeinen ja Turun ensimmäinen Finncon aloitettiin sietämättömän kauniina kesäpäivänä 14.8. yliopiston mäellä. Kiinnostavinta näissä conventeissa on - vähäisen kokemuksen perusteella - ylipäänsä normimaailmasta, G1:n henkisestä painovoimasta irtoaminen. Yliopiston mäellä ei varsinkaan Turun standardien mukaan ole koskaan liikkunut niin paljon hörhöjä, ja esitelmät suosivat mielen siirtymistä rinnakkaisiin todellisuuksiin, samalla kun ne päivittävät scifi-fandomin tilannetta paremmin kuin mikään lukijakysely. Rinnakkaisia tapahtumia, paneeleita ja esitelmiä ja kohtaamisia oli nytkin 4-5 eri paikassa kaiken aikaa, joten Finncon-vieras joutuu tekemään paljon valintoja materialisoituakseen kaikkiin itseään kiinnostaviin tilaisuuksiin.

Kuvassa järjestäjä Simo Suntila ja juontaja Mari Saario. Välissä Atorox-pysti.

Onko mitään muuta kirjallisuuden aluetta, jossa lukijakunta kohtaisi niin täydellisessä yhteisymmärryksessä tykkäämänsä kirjailijat? Onko toista kirjallisuudenlajia, jossa kirjoittajat olisivat niin lukijoidensa ymmärryksen ja innostuksen tasalla kuin science fiction? Tuskinpa!
(dekkari on lähellä...)

Lauantaina kunniavieraana esiintynyt amerikkalainen Connie Willis oli loistava esimerkki scifi-kirjoittajasta, joka tuntee tarkoin harjoittamansa kirjallisuuden alueen ja ne ironian vivahteet, joihin lajityyppi perustuu.

Muutaman minuutin Willisiä kuunneltua, ja hieman jo aiemmin luettuakin, olin valmis nimeämään hänet scifin agatha christieksi. Sitäkin suurempi yllätys oli sitten kuulla Willisin kyselytunnilla, että hänelle itselleen suurin kirjailijaihanne on juuri Christie. En tiedä miten Christie- kytkös näkyy Willisin kirjoissa, mielikuva yhteydestä oli kuitenkin rakentunut ensisijaisesti kirjailijahabitukselle: tutkijahenkinen, älykäs, sensitiivinen kertomusihminen, joka konservatiivisen kehyksen päälle rakentaa visioita maailmoista, jotka ovat mahdollisia juuri koomisuudessaan.

Willis esimerkiksi kertoi "Remake"-nimisestä kertomuksestaan, jossa tulevaisuuden Hollywood alkaa valmistamaan kaikki elokuvansa tietokoneella. Futuristinen visio onkin nyt sitten muuttumassa todeksi, ja syy on luultavasti pelkästään se, että Willis - omien sanojensa mukaisesti - tuntee suurta ihailua historiaa kohtaan. Silloin kun omaan näkemykseensä luottava scifi-kirjoittaja rakentaa visiotaan siitä, mikä voisi olla mahdollista jossain tunteisiin täsmäävässä ideassa kulttuurin seuraavasta (oireellisen) keskeisestä ilmiöstä, hän kirjoittaa historiasta kuin potilaasta. Willis sanoi, että hän ei halua kirjoittaa vaihtoehtohistoriaa, koska historia on epäloogista ja kiehtovampaa kuin se mikä olisi loogisempaa ja mahdollista; "viimeinen kielletty planeetta on historia", koska sinne ei koskaan tulla pääsemään, verrattuna vähäänkin mahdollisuuteen valloittaa naapuriplaneettoja.

Toinen kiehtova piirre Willisissä lienee se, että hän kirjoittaa vaikutteille avoimen tutkijan tavoin. Willis esimerkiksi kertoi, että hän kirjoitti tarinan vapaasta tahdosta nähdäkseen mitä mieltä hän itse siitä on. Niin syntyi tarina emootiokamelontista, joka tuntee tasan saman mitä läsnäoleva ihminen. Samalla tavoin hän oppi "Tuomiopäivän kirjaa" (juuri ilmestynyt Otavalta) kirjoittaessaan, että meidän maailmankuvamme ei toimikaan keskiajan ympäristössä, esimerkiksi surua koskevissa tuntemuksissa.

Willis käytti termiä 'aikasentrismi' kulttuurille ominaisista kuvitelmista, että oma aika olisi maailman ja historian keskipiste. "Tuomiopäivän kirjaan" liittyen Willis kertoi omien ennakkokäsitystensä muuttumisesta keskiajan suhteen, mutta hurjimmat seikkailut hän kuulosti kokeneen amerikkalaisten femistien kanssa. Kuinka naiskeskeisiä kertomuksia Willis kirjoittaa? Siitä jenkkifemakot ja Willis kuulostivat olevan harvinaisen erimielisiä, tosin Willis olisi voinut mainita, että feminismin sisällä on yhtä paljon koulukuntia kuin scifinkin. No, suomalainen lukija voi päivittää oman mielipiteensä vaikkapa Portti-lehdessä (3/1993) julkaistusta, Hugo&Nebula-palkitusta "Jopa kuningattarella"-novellista. Uusimmasta Tähtivaeltajasta voi puolestaan tutusta lähemmin itseensä kirjailijaan.

Oliko Finnconin ensi päivässä sitten mitään muuta kiinnostavaa kuin Connie Willis? Eipä oikeastaan. Atorox-palkinto jaettiin 17. kertaa vuoden 1998 parhaalle suomalaiselle sf- novellille ja robopään kävi jälleen pokkaamassa Pasi Jääskeläinen.

Yllättyikö siitä joku? Onko suomalaisessa scifi-kirjallisuudessa ylipäänsä jotain, joka enää yllättäisi? Valitettavasti ei.

Muutama kiinnostava asiantuntijaesitelmä jäi kuulematta, koska oli kivempi istua ulkona auringonpaisteessa ja katsella aiheilleen omistautuneita ihmisiä, jotkut jo valmiiksi fandom-laatikkonsa vaatteissa. Periaatteessa kiinnostavat aiheet kuten "Kalevala ja fantasia" tai "Miksi lukea scifiä kun voi harrastaa videoita" osoittautuivat sitä paitsi kuolettavan tylsiksi paikan eli paneelin päällä. Ainoa scifististä kekseliäisyyttä osoittanut esitys oli Finnconin avajaistapahtuma, jossa herrat Jukka Halme ja Hannu Pajunen esiintyivät virtuaalisesti videokankaalta, nappailivat menovettä ja keskustelivat siitä mitä he _voisivat_ esittää avajaisissa. Oikeastaan siinä puolituntisessa oli kiteytettynä kaikki olennainen nykyhetken scifistä, fandomin AV- painotteisuutta myöten.

Illan bileitä odotellessa oli viisainta hankkia pino tuoreita sf- lehtiä, oikaista pitkäkseen, ja keskittyä siihen tunteeseen, että 13-vuotiaan kulta-aikalaisen mielentilaan sovittautuessaan ei pitkäjännitteisempää tulevaisuuskuvaa tarvitsekaan. Ja juuri Willisin näkeminen ja kuunteleminen antoi varmimman tunteen siitä, miten kirjallisuus lopulta päihittää 16-0 kaikki animet, star warsit ja b5:t.

---

Pieni polku metsän halki vie...

...paneelista paneeliin

Sunnuntaina oli vuoro Philip Pullmanin esittäytyä Finnconille. Hänen juhlaesitelmänsä rakentui vertauskuvalle polusta ja metsästä, jotka - vähemmän omaperäisinä symboleina - kuvastavat sitä vaeltelun ja eksymisen iloa, jota niin kirjailija kuin lukijakin tuntevat vieraillessaan fiktion maailmassa. Kullakin kirjailijalla on oma "metsänsä", hänelle ominainen maailmansa, mutta myös tapa rakentaa polkujansa eli kertomuksen reittejä.

Kiinnostavinta tämän oxfordilaisen satumestarin esitelmässä olivat paljastukset "Universumien tomu" - trilogian ("His Dark Materials") kolmannesta kirjasta, jonka pitäisi ilmestymän syksyllä (mutta tuskinpa vielä suomeksi). Romaanin nimi on "The Amber Spyglass" eli kyseessä on jälleen yksi keskeinen maaginen esine, joka kykenee huomattaviin paljastuksiin rinnakkaismaailmojen moraalisesta = fyysisestä rakenteesta.

Tämä vimpainkeskeisyys, jota Pullmanin kirjojen kansikuvittaja oli ehdottanut jatkettavaksi tittelillä "The Sophisticated Monkeywrench", vihjaisi kirjailijan tuntevan satujen ohella vetoa science fictioniin. Myöhemmin Pullman paljasti, että scifi ei itse asiassa ole koskaan kiinnostanut häntä. Toisaalta fantasia on Pullmanille ilmeisen venyvä laji, eikä hän sanojensa mukaan tee juuri mitään kompromisseja edes lapsilukijoiden suuntaan, mitä nyt selittää hieman enemmän joitakin asioita.

Pullman onkin yksinkertaisesti harvinaisen omaperäinen tarinankertoja, jonka universumijutut liikkuvat ihmeellisen sujuvasti omassa sitäsuntätä-mytologiassaan: hän varastaa satujen perinnöstä taitavasti. Scifististä hänen kirjailijantyössään on halu pohtia vieraiden olentojen evoluutioon liittyviä ongelmia, esimerkiksi "The Amber Spyglass" tulee esittelemään pyörillä liikkuvia otuksia, joilla on jonkinlainen symbioosi puiden kanssa. Sadun kaltaisuus puolestaan näkyy parhaiten siinä, miten paljon Pullman käsittelee moraalin ongelmia: ratkaisevaa on ihmisten toiminta, eikä uskontojen edellyttämä hengenkohotus.

Pullman on Connie Willisin tavoin ahkera taustatutkimusta tekevä kirjailija, jolle jo kotipaikka antaa mahdollisuuden romaaneihin johtavaan nojatuolimatkailuun. Omista kirjasuosikeistaan hän korosti John Miltonin "Paradise lost" -romaania; sieltä on peräisin mm. Lapin ja revontulien merkitys myyttien tyyssijana, sekä kirjasarjan nimi ("His Dark Materials").

No, jostain syystä Pullman ei siltikään tehnyt samanlaista vaikutusta kuin edellisenä päivänä Willis: brittiläisen kuivakas ironia oli niin etäällä siitä mielikuvituksen loistosta, jolla hän häikäisee romaaneissaan. Juhlavieraat kohtasivat toisensa virallisesti fantasian ja historian suhdetta pohtineessa paneelissa, jonka suomalaisvahvistus koostui juontaja Johanna Vainikaisesta, koomikko Jukka Halmeesta ja tutkija Sari Polvisesta.

Eurooppalaisen keskiajan kiehtovuutta juhlavieraat selittivät tuon ajan maailman konservatiivisuudella ja pysähtyneisyydellä; Polvinen muistutti, että historiantutkijoillakin keskiaika on suosittu taistelutanner, kuka sanoo viimeisen mielipiteensä. Lisäksi paneelissa kuultiin yksi fantastinen hypoteesi (scifi käsittelee kollektiivista, fantasia yksilöllistä) ja ehdotus uudeksi lajityypiksi (marxilainen fantasiaromaani), mutta paneelin sisältö summautui oikeastaan siihen, kun Connie Willis totesi etteivät kirjailijat sen paremmin tutkijatkaan tiedä, miksi pitkä ja verinen Ruusujen sota oikeastaan käytiin - silti sotaan tutustumalla voi ymmärtää paljon nykypäivänkin ihmisluonteesta.

Päivän viihteellistä antia tarjosi isossa salissa seurannut paneelikeskustelu 'spekulatiivisista' eli mahdollisista mutta mahdottomista elokuvista.

Ehdin kuulla Petri Hiltusen kuvittelevan mitä on "Totuus dinosaurusten salaliitosta" (16-osainen animesarja jonka Kurosawa ohjasi salanimellä), sekä Markku Lappalaisen visioivan todelliselta kuulostavan elokuvan "Tulevaisuuden tuolla puolen" ('Sehän perustuu sveitsiläiseen muovailuvaha-animaatioon'). Sitten oli loikattava hakemaan tavarat ja eväät vetääkseni itsekin yhden paneelin hyvän sf-leffan tunnusmerkeistä. Neljän hengen raatimme (Viljamaa, Achren, Mustalahti, Soikkeli) laati suhteellisen persoonallisen listan: "Starship troopers", "Ghost in the shell", "Silent running", "Strange days", "Aliens", "Truman Show", "Outland" ja "12 apinaa". Listan ulkopuolelta mainituiksi tulivat vielä "The Cube" ja "Nemesis", mutta perijenkkiläinen oli kyllä valikoimamme ("Ghostia.." lukuunottamatta). Mitään muuta yhteistä 'hyvän' kriteeriä näille leffoille ei taida löytyäkään.

Finncon 1999 sujui järjestelyiltään niin täydellisesti, että jälkikäteen on vaikea kuvitellakaan mikä olisi voinut mennä pieleen - tai että jokin fandomin osa-alue olisi jäänyt vaille huomiota. Ensi vuonna vuorossa on sitten taas Helsinki ja estraadilla Neil Gaiman, Stephen Baxter ja Enki Bilal...