Julkaistu teoksessa Erkki Vettenniemi (toim.), Juoksun hurma ja tuska. Suomalaisen kestävyysjuoksun kuva. Kirjayhtymä: Hki 1994.
KOLMIJALKAINEN JUOKSIJA
"Mikään tässä maailmassa, jossa on enemmän kuin 75 prosenttia turhuutta, ei ole varmempaa kuin nöyrtyminen ja tunnustaminen jos lähtee purkamaan sisuaan hiihtämällä tai juoksemalla. Näin on asia, nyt puhuu asiantuntija." - Marko Tapio: Tarina viidestä kilometristä - "Levy ei nimittäin aikonut pelkäksi maratoonariksi; sellaiseksi saattoi ruveta kuka hyvänsä, jos vain omisti asialle koko elämänsä. Ei - hänestä tulisi maailman kuuluisin maratoonari, jonka tyrmäävän terävälle älylle ja verrattoman laajoille tiedoille vain syvä ja vilpitön vaatimattomuus asetti omat rajansa." - William Goldman: Maratoonari -Suomalaisen uroon tai maailmanmiehen elämänselityksien perusteella vaikuttaisi olevan jokin miehelle tunnusomainen maailman käsittämisen tapa, jossa mies marttyyrimaisessa roolissa kuvittelee olevansa elämän asiantuntija. Voisimme puhua miehelle ominaisesta elämisen mallista ja mallin esittämisestä, miehisestä estetiikasta. Esimerkiksi biologi Lionel Tiger on romantisoinut miehen kristusmaista perustarvetta kokea "tunne hetken tärkeydestä ja ratkaisun väistämättömyydestä".Tällainen miehinen estetiikka tuo ensimmäiseksi mieleen sodan ja urheilun. Rauhan aikana kamppailun jalo estetiikka siirtyy urheilun harteille. Miehen identiteettiin kytkeytyviä ongelmia ratkotaan miesten välisen kamppailun romantiikalla ja melodraamalla.
Viime vuosikymmeninä urheilun merkitys miehisyyden sosiaalisena muokkaajana on entisestään lisääntynyt. Kun lainsäädännön ja talousjärjestelmien miehinen hegemonia on vähitellen romahtanut, ei kaupunkilaismies löydä varmaa ja näkyvää miehen mallia juuri muualta kuin urheilun parista.
Niin urheilussa kuin tavoissa urheilun esittämiseen toistuvat David Whitsonin mielestä kaksi nykyajan miehelle ominaista ideaalia. Urheilussa voidaan todistaa miehen fyysinen ylivoima ja uskotella sitä moraaliseksi vahvuudeksi: kyky kestää kipua on maailman raskauden tunnontarkkaa sietämistä. Mutta ennen kaikkea urheilun kentällä miehinen hegemonia voi yhä maksimoida ja juhlia miehen ja naisen eroavuuksia. Urheilu on tehokas välittäjä sukupuolieroja koskeville väitteille, koska olemme päivittäin tekemisissä sen kanssa, lapsuudesta asti. Edes naisurheilu ei ole vielä pystynyt horjuttamaan tätä tärkeää eron tuottamista.
Lähden seuraavassa tarkastelemaan miten miehinen estetiikka toteutuu kilpajuoksussa ja kilpajuoksun esittämisessä, miten kahden jalan voimalla vakuutetaan kolmannen olemassaolosta. Käsittelen ensin kilpajuoksua sotana ja melodraamana, ja keskitän sitten huomion miehisen estetiikan erääseen oireelliseen tuotokseen, William Goldmanin romaaniin "Maratoonari". Romaani kertoo maratoonariksi harjoittelevasta Babe Levystä, joka isoveljensä kautta joutuu rikollisten ja salaliittojen uhriksi. "Maratoonari" vertailee harvinaisen avoimesti erilaisia miehisyyden malleja: juoksijaa, tiedemiestä, sotilasta, rakastajaa.
Juoksun varrelle hahmottuu länsimaiden suosituin maailmankuva, elämä tienä. Kestävyysjuoksu elämäntietä myöten on myös kansallisesti hyödynnetty vertaus. Juoksijan miehuus on kytkeytynyt mediassa ja taiteessa tiiviisti hänen kansalliseen edustavuuteensa, etenkin nykyaikana, kun sotien sijaan urheilu on ainoa paikka käydä konkreettista kamppailua muiden valtioiden kanssa. Kulttuurintutkija Päivi Rantanen on äskettäin muistuttanut kansallisia arvoja korostavan puhesysteemin jatkuvuudesta. Kansallisen puhesysteemin topealiaaniset vertaukset pohjaavat mm. luontoon ja eläimiin. Suomalaisen miehen ja suomalaisen hevosen rinnastamisesta saattaa löytyä yllättävää taustaa myös kestävyysjuoksun kansalliselle symboliikalle. "Maamme kirjassa" Topelius ylistää suomalaista hevosmaratoonaria:
"Kilpa-ajoissa, joissa matkat ovat lyhyet, se ei saata vetää vertoja esim. uljaille arapialaisille, englantilaisille tai venäläisille juoksijoille; mutta pitemmillä matkoilla sen ei ole tarvis pelätä kilpailijoita. Sillä kun se vain on hyvin hoidettu ja opetettu, se osoittautuu usein erinomaiseksi juoksijaksi, ja mitä se toisten kiivaan alkuvauhdin rinnalla kadottaa, sen se ajan pitkään voittaa takaisin kestävällä juoksullaan."JUOKSU MIESTEN VÄLISENÄ TAISTELUNA
Kertomus miesten kamppailusta pitkänmatkanjuoksussa on sotakertomuksen kaltainen. Antony Easthopen huomiot sotakertomuksen miehisestä estetiikasta sopivat yhtä hyvin kilpaurheilun sisältä lähtevään kertomukseen. Molemmissa miehinen estetiikka tiivistyy neljään keskeiseen tapahtumaan: taistelu ja toveruus, voitto ja häviö.
Easthopen mielestä taistelutilanteissa miehinen estetiikka liittyy narsistiseen kieltämiseen. Mies toteaa, että tällaista ei saisi tapahtua juuri hänelle, joten tilanne ei ole niin paha kuin miltä näyttää. Jokainen taistelu tuo esille häviön mahdollisuuden, jokaisessa juoksukamppailussa on vain yksi voittaja. Kertomuksissa, joissa juoksu tai taistelu tiivistetään, ratkaisevaksi tekijäksi nostetaan kontrolli. Ratkaisevaa on ympäristön kontrolli tiedon avulla ja oman itsen fyysinen kontrolli. Vahvin kontrolli takaa voiton ja muiden miesten reilun, so. ei-homoeroottisen, toveruuden. Pienikin lipsahdus kontrollissa, epävarmuuden paljastus, tietää tappiota.
Esimerkiksi "Maratoonarissa" juoksun lopputuloksen ratkaiseva kontrolli merkitsee itsevarmuutta ja tietoisuutta miehisen historian aiemmista uroteoista. Päähenkilön juostessa pakoon vainoajiaan Paavo Nurmi alkaa saarnata hänen mielessään:
"Minulta murtui kerran Suomessa jalkapöydänluu, mutta en antanut kenenkään huomata sitä, ennemmin olisin vaikka kuollut kuin ruvennut nilkuttamaan; kukaan ei tiedä mitä sinulla on sydämessäsi, vain sinä itse tiedät, eikä meillä ole muita aseita aikaa vastaan kuin sinun sydämesi ja aivosi--."On selvää, että kertomukset urheilukamppailusta antavat enemmän mahdollisuuksia miehuuden esilletuomiseen kuin sotakertomukset. Sodassa miehuuden voi manifestoida vain lyhyen aikaa. On ihanteellisinta kuolla sankarillisesti ja siten rakentaa miehuudesta sellainen esimerkki, jota ei tarvitse suhteuttaa rauhan aikaan. Pitkän juoksukamppailun voittanut sankari kaatuu hänkin urhoollisesti maaliviivalle, mutta on valmis heräämään tuleviin juoksuihin rauhan eli siviilielämän ulkopuolella, toistaakseen urotekonsa.
Kannattaa panna merkille myös se, kuinka urheilukentän ja sotakentän olosuhteissa miehet voivat osoittaa toisilleen sellaista inhimillistä hellyyttä ja hyvyyttä mikä arkielämässä katsottaisiin homoseksuaalisen halun toteuttamiseksi. Maratonin jälkeen miehet voivat kuin sodan tiimellyksestä selvinneinä huolehtia toisistaan, hoivata toisisaan, itkeä toistensa olkaa vasten, kosketella toisiaan. Kestävyysjuoksuun ja sotaan liittyvä fyysinen kärsimys on niitä koskevissa kertomuksissa ikään kuin rangaistus homoseksuaalisen halun vapautumisesta. Kun kertomuksen päähenkilö on kestänyt fyysisen ja henkisen tuskan, hän on puhdistunut homoseksuaaliseen haluun liittyvästä häpeästä. Nyt hän voi sankaruuden kirkastamana hahmona olla aktiivinen osapuoli homososiaalisen siteen luomisessa ja ylläpitämisessä, "puhdas" henkisessä toveruudessa.
Urheilukirjallisuudessa on monia samankaltaisia tilanteita kuin sotakirjallisuudessa. Tosin urheilukertomuksissa miesten keskinäiselle kamppailulle tyypillinen symbolinen kastraatiouhka merkitsee fyysistä heikkoutta, kyvyttömyyttä kontrolloida ruumistaan tarpeeksi kauan. Kuitenkin fyysinen kipu ja sen ilmentäminen ovat sallittuja. Mies saa ilmentää narsismiaan kun hän tuo sen kivun lävitse. Lisäksi kipu voi tehdä hyväksyttävämmäksi miesten välisen homososiaalisen siteen intensiteetin; "kaveria ei jätetä".
Sotakertomus ja urheilukertomus myös poikkeavat toisistaan radikaalisti. Sotakertomukset ovat enimmäkseen sankaritarinoita, urheilukertomuksista löydämme seikkailijoita. Urheilun yhteydessä kerrottu tarina miehisestä kamppailusta on tyypillinen miesmelodraamaa. Kivun kautta tapahtuvan henkisen kirkastumisen lisäksi näkisin sille tyypilliseksi:
1) keskeiset superuroksen (nousukas) ja superisän (veteraani) hahmot; 2) vallan teorian (ulkopuolinen miehuuden mittaaminen) ja vallan käytännön (kertomuksessa tapahtuva kamppailu vallasta) eristämisen toisistaan; 3) miehuuden laadun mittaamisen määrässä; 4) prosessin kaltaisen, koskaan valmistumattoman miehuuden; 5) homofobian käsittelyn kilpailevien ruumiiden symboleilla.
MIEHEN JUOKSU MELODRAAMANA
Sakari Toiviainen on korostanut kuinka melodraaman tunnistaa moraalisesta ehdottomuudesta, jolla se syyllistää tai lunastaa kuvaamansa henkilöt. Melodraamalla on yhteiskuntaa kehittävä tehtävä sikäli kuin se häiritsee status quota kiinnittämällä huomion marginaaliseen ja tukahdutettuun. Nykypäivän urheilukertomuksissa esille nostettava marginaalinen on miehen autonominen fyysisyys, miehen fyysisyys itsessään arvokkaana. Myös naisten välistä urheilukamppailua voidaan tarkastella tähän nähden, naisten mittaamista miehille ominaisille tavoilla.
Miesmelodraamassa vallitsee sama omituinen johdonmukaisuus kuin perinteisessä melodraamassa, joka - edelleen Toiviaisen mukaan - kieltää tragedian sulkeuman ja palauttaa ihmiset yksinäisyyteen. Urheilukertomuksen kaltaisessa miesmelodraamassa kertomus loppuu maaliviivalle tai palkintopallille.
Miesmelodraamassa näen kaksi tyypillistä hahmoa, superuroksen ja superisän, joilla on samanlainen yhteiskuntarakenteita lujittava paikkansa kuin naispuolisilla vastineillaan perinteisessä melodraamassa. Perinteisessä melodraamassa ja miesmelodraamassa nämä superhahmot kyseenalaistavat henkisen ja fyysisen, yksityisen ja yleisen rajoja, mutta myös antavat tunteen jatkuvuudesta. Superuros on liioitellun maskuliininen seikkailija, kunnianhimoinen ja älykäs nousukaspoika, joka toimii demonisin tuloksin. Hän syyllistää miesten sosiaalisen toiminnan muodot esimerkiksi joukkuelajien sisällä.
Esimerkiksi "Maratoonarissa" päähenkilö Babe Levy on tyypillinen nousukaspoika. Kuvitelmissaan, eräänlaisissa sisäiskertomuksissa, ja elämässään hän uhkaa perinteisiä auktoriteetteja:
"Nurmi tiesi jo että jotain kauheaa oli tapahtumassa hänen takanaan. Hän vilkaisi olkansa yli ja hänen tyrmistyksensä oli kaikkien nähtävissä. Nurmi yritti lisätä nopeutta, mutta hän juoksi nyt jo kovinta vauhtiaan, ja yhtäkkiä hänen askelensa alkoi pettää, ratkaisevan tärkeä rytmi alkoi horjahdella. Levy lähestyi. Levy teki nyt siirtoaan.""Maratoonarissa" Baben kuollut isä on kuolemallaan lunastanut paikan superisänä. Isän ainoa edustaja on samankaltainen isämalli, Baben professori. Baben homososiaaliset kilpakumppanit ovat kuvitelmien Nurmi ja Bikila, koska muiden nuorukaisten maskuliiniset ihanteet ovat urbaaneja, urheilusta ja fyysisestä kunnosta piittaamattomia.
Superisä on passiivinen sankari, jonka ei tarvitse enää toimia. Hänen tyypillinen paikkansa on vallan teoriassa, katsomossa, esimerkiksi valmentajana. Hänellä on älyä ja mielikuvitusta, ja hän voi omaksua äidillisiä luonteenpiirteitä nauttiakseen naisen perhe- etuoikeuksista. Hän on ainoa osapuoli, jolla on valta lunastaa vallan käytännöstä, urheilukentältä nuori mies vallan teorian sisäpiiriin, taata tälle henkilökohtainen initiaatio. Esimerkiksi urheilutoimittajien käytöksessä on toisinaan havaittavissa tällaista lunastusta tarjoavaa suhtautumista nuoriin urheilijoihin. Superuroksen kaltainen nousukaspoika kuitenkin kieltäytyy superisän tarjouksesta ja lunastaa itse paikkansa miehisyyden kategorioissa.
Sakari Toiviaisen mukaan melodraamalle on ominaista, että se sijoittaa erillisiä juonia erillisiin sterotyyppisiin paikkoihin, joihin yhteisessä kulttuurisessa tiedossamme liittyy konflikteja: sairaalat, kirkot, koulut, työpaikat, ja epäilemättä myös urheiluareenat. Miesten kannalta erityisesti urheilukenttä on paikka, jossa erilaisista sosiaalisista luokista tulevat ihmiset joutuvat avoimeen ritualisoituun kamppailuun.
Roland Barthesin on kuvaillut painia kompensaatiojaksona, jossa oikeudenmukaisuus ohjaa toimintaa kaavana ilman sisältöä. Oikeudenmukaisuuden supistaminen fyysiseen kamppailuun kuvaa painiakin paremmin kestävyysjuoksun moraalista kauneutta. Maraton on eräänlainen pitkänmatkanpaini. Osallistujat lähtevät liikkeelle yhtenä raajoja sätkivänä kimppuna. Matkan varrella he lihaksillaan ponnistavat itsensä yhä kauemmaksi kamppailutovereistaan, yksilöiksi, joiden sosiaalisesti oikeudenmukainen paikka on mitattavissa numeroin. Melodraamoissa persoona onkin sukupuolisuuden määrää, mitattuna esimerkiksi sekuntiviisarin asteikolla, ei laatua. Mitä enemmän korostetaan henkilöiden sukupuolisuutta, sitä vähemmän jää tilaa henkilöiden yksilöllisille eroille.
Melodraaman eri tapahtumapaikoissa kehitellään erillisiä juonia ja paikat ovat keskenään konfliktissa, mutta paikkojen keskinäistä konfliktia ei koskaan täysin ratkaista, eikä siten myöskään luokkaristiriitoja. Miesmelodraamalle on tyypillistä, että erillään olevat paikat ovat vallankäytön teoriaa ja vallankäytön käytäntöä. Vallankäytön teorian alueella, katsomossa ja urheilumediassa, säilytetään jonkinlaista miehuuden mallia. Teorian alueella kirjataan ylös miehuuden mittatuloksia ja tiedetään mitä miehuus on, mutta sitä ei saada toteennäytetyksi.
Toisaalla valta on käytäntöä, jopa väkivaltaa. Siellä miehet tekevät käytännöllisiä päätöksiä, kuten juoksijat keskinäisessä kamppailussa. Miehuus tulee toteeennäytetyksi liikkeenä jostakin johonkin. Vallan käytännössä miehuudelle ei kuitenkaan saada abstraktia mallia: miehet toteuttavat fyysisessä kamppailussa miehuuttaan vaistomaisesti, hetki hetkeltä. Edes valokuva ei pysty toimimaan todisteena juoksijan prosessina valmistuvasta miehuudesta. Vasta tv-tallenteiden aikakaudella kestävyysjuoksun myyttinen miehuus on saanut arkisen idolin hahmon, kun katsojat ovat voineet kerrata juoksukamppailun kunniakkaimpia hetkiä, prosessin vaiheita.
MIES JUOKSEE LIHAKSI, TARINA KERTOMUKSEKSI
Kannattaa muistaa, että melodraamassa on aina keskeisempää laadun määrä kuin määrän laatu. Melodraaman katsojakunnan kannalta miesmelodraamassakin on oltava jotain joka jaksottaa katsojiensa elämää, säännöllisin ajanjaksoin järjestettäviä urheilukisoja, joihin tutut henkilöhahmot treenaavat välivuosina. Englantilaiset mediatutkijat ovatkin verranneet naisten katsomia saippuaoopperoita miesten seuraamiin urheilukisoihin. Molempien katsomistapahtumien melodraamallisuus jäsentää katsojien elämää ns. avoimena kertomuksena. Kestävyysjuoksun kaltainen "suuri kertomus" muodostaa kuitenkin myös mahdollisuuden seurata miehisyyden rakentumista prosessina, kilometri kilometriltä sulkeutuvina merkityksinä.
Miehiselle estetiikalle ominaiset piirteet, hetken tärkeys ja ratkaisun väistämättömyys, luonnehtivat kilpajuoksun kertomuksia ja kertomuksen kilpajuoksua. Esimerkiksi Peter Brooks on puhunut yleisinhimillisestä tarpeesta tavoittaa kertomuksen mekaniikka. Kertomuksen kuluessa kertomushalu suuntautuu eteen ja taakse, tulevaan ja valmiiseen. Lukijalla on kuolemanvietin kaltainen halu lopun saavuttamiseen, merkitysten sulkemiseen. Samalla lukijalla on halu aiemmin koottujen merkitysten tulkitsemiseen.
Miehisen hegemonian näkökulmasta juoksu ja kertomus ovat parhaimmillaan prosesseja, joissa tulevaan ja valmiiseen suuntautuva huomio ovat tasapainoisessa kontrollissa. Valmis ikoninen identiteetti tai valmiiksi pureksittu kuvan kaltainen kertomus eivät kutkuttele hegemoniassa eläneen miehen mielikuvitusta. Mekanismin kontrolli, juoksun tai kertomuksen, antaa mielen lopputulokselle.
Goldmanin "Maratoonari" on kertomuksena taitavasti rakennettu mekanismi, jossa lukijalle suotu sisältö noudattaa teoksen monumentaalista tai maratonmaista pituutta. Romaanin alussa päähenkilö Babe on vasta aloittelemassa uraansa, hänelle maagisen 24 kilometrin rajapyykillä:
"Toistaiseksi hänellä oli vain Oxfordissa hankittu kandidaatin arvosana kirjallisuudessa ja hän jaksoi juosta väsymättä vain kaksikymmentäneljä kilometriä, mutta muutaman vuoden päästä hän olisi sekä filosofian tohtori että maratonmestari."Myöhemmin samainen 24 km osoitetaan rajapyykiksi, jossa miehuus mitataan maratonilla. Baben miehuus on prosessia, kasvamista ja initiaation odotusta. Kirjan kattavana motiivina ovat Baben valinnat, kirjat vai kuntoilu. Koska Babe on tähän asti valinnut kirjat ennemmin kuin keskittynyt fysiikkaansa, ainoaan konkreettiseen miehisyyden manifestaatioon, hänen miehuutensa on jatkuvasti uhattu. "Saatuaan hänen heikkoutensa selville he melkein tappoivat hänet", ennustetaan jo kirjan alussa, kun Baben akilleenkantapää, särkevä hammas, muistuttaa kehosta lukujen keskellä.
Vasta juoksulla Babe voi manifestoida miehuuden itselleen ja muille. Hän kestää kivun kaltaisen initiaation ja valmistuu miehuuteen päästessään pakoon hammasta penetroivilta voimamiehiltä. Tämän jälkeen kaikki muutkin identiteettiä koskevat kysymykset ratkeavat. Babe tunnustaa juutalaisuutensa ja paikkansa isänsä poikana, ja on valmis käyttämään isänsä asetta.
Baben self made -miehuuden vastakohtana tuomitaan ne, jotka eivät juokse kontrolloidusti. Natsilääkäri paljastaa hätäisellä juoksulla todellisen identiteettinsä. Rikospaikalle saapuva poliisi paljastaa holtittomalla juoksemisella nuoruutensa ja kokemattomuutensa. Itse asiassa poliisikin on vasta maagisen kahdenkymmenen neljän pylväällä; "Maratoonarin" maailmankuvassa ikävuodet ovat kilometrejä matkalla miehuuteen.
KOHTI MAALIA VAI KARKUUN MUITA MIEHIÄ?
Lukiessa elämänjuoksua vertauskuvallistavaa kertomusta, esimerkiksi "Maratoonaria", kannattaa kiinnittää huomio myös miesten välisiin suhteisiin. Elämänjuoksu on yhtä paljon voittoisaa juoksua kohti maaliviivaa ja kohdun muotoista palkintopystiä kuin voittoisaa pakojuoksua muista miehistä. Tältä osin juoksijaheerokset, elämänmaratonin voittajat, ovatkin oikeastaan perinteisiä (haamu)rajoja murskaavia seikkailijoita, eivätkä muureja puolustavia sankareita.
Paul Zweig on käsitellyt länsimaisten seikkailukertomusten päähenkilöitä kahdessa kategoriassa, sankareina ja seikkailijoina. Sankarit ovat epäitsekkäitä, lojaaleja, ja karismaattisia. Sankarihahmon kautta ansaitaan sovitus ihmisen perustarpeista. Hän on vastakohtien ylittämisen ja riskin ottamisen ruumiillistuma, joka pelastaa yhteisön integraatioon.
Seikkailija puolestaan on antisosiaalinen "puhtaan energian" lihallistuma, yksinäinen ja haavoittuvainen. Kertomusten päähenkilönä seikkailija on vanhempi hahmo kuin sankari, koska seikkailukertomukset ovat muutoksen ideaa sovittavia marttyyritarinoita.
Seikkailijahahmon kykyyn ylittää perinteisiä rajoja liittyy sukupuolinen ambivalenssi. Hän pelkää feminiiniä ja naista, koska näkee naisessa feminiinin puolensa. Seikkailukertomus on taipuvainen homofobisiin ylireaktioihin todistaessaan seikkailijan vapautta homososiaalisista siteistä. Seikkailukertomukselle tyypillisesti "Maratoonarin" homofobiset ylireaktiot keskittyvät tilanteisiin, joissa punnitaan seikkailijan suhdetta isään tai muiden miesten fyysistä läheisyyttä.
"Babe pudisti päätään torjuvasti ja ihmetteli minkä vuoksi hän käyttäytyi niin inhottavasti Janewayta kohtaan. Mies vaikutti jokseenkin kunnolliselta, sujuvapuheiselta ja tahdikkaalta. -- Se ei johtunut Janewaysta, hän käsitti äkkiä; Janewayn läsnäolo tuntui vain niin hermostuttavalta." Baben miehinen epävarmuus on julkisesti sidoksissa isän kuolemaan. Babe suunnittelee isänsä sankaruuden todistamista väitöskirjallaan. Yhteiskunnan homososiaalinen järjestelmä ei ota hänen kirjasuunnitelmiaan tosissaan, koska kirjan puitteissa Babe ei pysty itsekontrolliin. Hänen ainoa mahdollisuutensa on päästä samassa fyysisesti kontrolloidussa juoksussa karkuun homofobisia voimia ja päästä todistamaan oma miehisyytensä. Antony Easthope on analysoinut homofobista reaktiota hysterian, projektion ja yleistyksen ketjuna. "Maratoonarissa" homososiaalisuus ja siitä koituva hysteria on jaettu kahtaalle, hyvän ja pahan edustajiin. Päähenkilö Babe jumaloi hyvää isoveljeään Docia, mutta yhdistävän siteen kautta hän joutuu vedetyksi Docin väkivaltaiseen maailmaan, jossa jokaisella on vähintään kaksoisidentiteetti. Babe kuvittelee todistavansa miehuuden löydettyään tyttöystävän ja uskoo saavansa isoveljen hyväksynnän tällaiselle initiaatiolle. Isoveli kuitenkin paljastaa naisen todellisen identiteetin. Nainen on kiinnostunut ainoastaan hyötymään Babesta, eikä arvosta häntä miehenä. Docin määritelmässä nainen on äärimmäisen toinen, symbolisesti ja konkreettisesti toista rotua. Paljastus herättää Babessa homofobisen hysterian, "vaistomaisen" vihan homososiaalisuutta kohtaan. Fyysisen isoveljen sijaan häntä tulevat vainoamaan isoveljen maailmasta pahimmat homofobiset painajaiset, Baben päätä ja hammasta penetroivat natsit. Isoveljen pelottavaa kontrollia voi verrata George Orwellin teokseen "1984", ja tähän vertailuun myös "Maratoonari" avoimesti kehoittaa.
Baben ratkaisu antaa konkreettisen ja motivoidun muodon homofobialle. Muut miehet todella ajavat häntä takaa ja haluavat häneltä homososiaalista tietoa, jota hänellä ei voi olla.Kiduttava hammaslääkäri toistaa Babelle kysymystä, jonka tarkoitusperää hänelle ei kerrota: "Onko se turvallista?". Ratkaisevan pakojuoksun aikana Babe kuitenkin pystyy hyödyntämään oman tietonsa, omat maskuliiniset arvonsa, ja voittamaan juoksun, kasvamaan maratoonariksi. Miehisen estetiikan ja erityisesti seikkailukertomuksen puitteissa tällainen voitto on marttyyrimainen. Miehuutta koskevien sääntöjen rajat on hetkeksi rikottu, homososiaalinen side paljastettu ja voitettu, mutta voittoa seuraa hyvälle urheilijalle ominainen "nöyrtyminen ja tunnustaminen".
Baben tunnustuspuheessa "Maratoonari" alleviivaa miten sen seikkailija on todistanut sotakertomusten sankaruuden turhaksi, ja että todellinen sankaruus ratkaistaisiin, jos tilaisuus olisi, maratonin mutkissa:
"Minä olen sitä mieltä että tämä maailma olisi mukava ja rauhallinen paikka jos te kaikki sotahullut tietäisitte ettei teidän kannata yrittää mitään, sillä jos häviäisitte, niin tuska olisi heti mutkan takana odottamassa."LÄHTEET:
Barthes, Roland: Mythologies. London: Paladin Grafton Books 1973. Brooks, Peter: Reading for the Plot. Design and Intention in Narrative. Cambridge and London: Harvard University Press 1992 Bryson, Louis: Challenges to Male Hegemony in Sport. Teoksessa Sport, Men, and the Gender Order. Easthope, Antony: What a Man's Gotta Do. The Masculine Myth in Popular Culture. Boston: Unwin Hyman 1990. Goldman, William: Maratoonari. Helsinki: Tammi 1976. Rantanen, Päivi: Onko sitkeydestä särpimeksi? Topeliaaniset selviytymisen strategiat. Tiede ja edistys 1/94. Sport, Men, and the Gender Order. Critical Feminist Perspectives. Toim. Michael A. Messner and Donald F. Sabo. Champaign, Illinois: Human Kinetics Books 1990. Tapio, Marko: Tarina viidestä kilometristä. Helsinki: WSOY 1985. Tiger, Lionel: Miesten maailma. Helsinki: WSOY 1971. Toiviainen, Sakari: Suurinta elämässä. Elokuvamelodraaman kulta-aika. Helsinki: VAPK 1992. Whitson, David : Sport in the Social Construction of Masculinity. Teoksessa Sport, Men, and the Gender Order. Zweig, Paul: The Adventurer. The Fate of Adventure in the Western World. Princeton, New Jersey: Princeton University Press 1974.
