Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoMarkku Soikkeli--
VIHREÄ KIRJALLISUUS METELÖI JA MUREHTII
Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki (toim.): Äänekäs kevät Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus SKS 2008 260 s. Kaikki tietävät vihreän politiikan, mutta mitä on vihreä kirjallisuus? Ainakin siihen kuuluvat eräkirjallisuus ja nostalgiset kertomukset menetetyistä maisemista. Mutta millaisia ovat kirjailijat, jotka ovat reagoineet yhtä äänekkäästi ja kriittisesti kuin ympäristöliike? Tamperelaisten tutkijoiden toimittama Äänekäs kevät on ensimmäinen kartoitus 'ekokriittisestä' kirjallisuudesta ja sen tutkimuksesta. Kirjaa voisi varovasti suositella myös luonnossa kulkijoille. Erinomaista teoriajohdantoa seuraava artikkelirypäs ei anna ihan täyttä kuvaa vihreän kirjallisuuden moninaisuudesta, mutta kokoelma on tärkeä todiste siitä, miten tutkimus pyrkii päivittämään käsityksensä proosan realismista ja lyriikan symbolivoimaisuudesta. Mitä on aito luonnonkuvaus, jos ekologinen huoli voi tarkoittaa vuosikymmenestä riippuen erilaisia asioita? Milloin runossa vaikeneva lintu ei olekaan merkki runoilijan persoonasta, vaan metsissä tapahtuneesta tuhosta? Vihreä pako todellisuudesta Vihreän kirjallisuuden kotimaisesta historiasta osoittavat oksanpaikkoja Vesa Haapalan artikkeli Juhani Ahon lohilastuista sekä Karoliina Lummaan artikkeli Risto Rasan luontorunoista. Tutkijoiden mukaan luontokirjallisuus on voinut näyttää erityisen "todellisuuspakoiselta", jos sitä on, Rasan runojen tavoin, verrattu ajankohdan politisoivaan kirjallisuuteen. Kukku Melkas muistuttaa omassa artikkelissaan, että jo ekokriittisen kirjallisuuden alkuvaiheessa otettiin kantaa "luonnonjärjestyksen" ja "sukupuolijärjestyksen" suhteisiin. Esimerkiksi Aino Kallaksen ekofeministiset äänenpainot on voitu tulkita proosan romanttiseksi kuvastoksi ja unohdettu niiden kytkentä ajankohdan arvokeskusteluun. Vihreän retoriikan moninaisuutta valottaa puolestaan Toni Lahtisen artikkeli Veikko Huovisen Ympäristöministeri- novelleista (1982). Ohjaako vihreille arvoille naureskelu ihmisiä ekologisempaan käytökseen - ja voiko metsänhoitaja Huovisen teksteistä ylipäänsäkään löytää ekologisesti kestävää näkökulmaa? Aiheeltaan kiinnostavin, joskin muotopuoleksi jäänyt artikkeli on katsaus amerikkalaisiin "ekosotureihin". Professori Cheryl Fish esittelee muutamia keskeisiä kirjoja ja elokuvia, mutta ei kykene kertomaan, miten iso näkyvyys näillä teoksilla on ja mitä kaikkea jää niiden ulkopuolelle. Fishin artikkeli ansainnee paikkansa sisältämänsä optimismin vuoksi. Ekokriittinen kirjallisuus ei merkitse pelkästään metelöintiä ja murehtimista menetetyistä maisemista, vaan myös utopioivaa ajattelua. Suomessa moista kirjallisuutta vain ei ole totuttu näkemään. Luonnollisin korpimaisema Humanisteille ekokriittinen tutkimus on sisäsiisti harrastus eikä rämpimistä näreiköissä. Taustalla voi nähdä myös kamppailun akateemisessa puutarhassa, uusien apurahalähteiden etsiskelyn. Humanistien teoreettiset pesänpuhdistukset tapaavat tulla mannermaalta tai meren takaa. Ekokriittisen tutkimuksen teoriaoppi on saapunut Yhdysvalloista. Teorian lokalisointi suomalaiseen kontekstiin on vasta meneillään, sen kirjan tekijätkin tunnustavat. Kaikilla kokoelmaan osallistuneista näyttäisi löytyvän aitoa itsekritiikkiä. He osoittavat, että ekokriittisessä tulkinnassa on mahdotonta määritellä, millainen olisi "luonnollisin" näkökulma vaikkapa taimenenkalastukseen tai joutsenten asemaan korpimaisemassa. Silti niistä kirjoittaneilla Juhani Aholla tai Yrjö Kokolla, eräkirjallisuuden aatelisilla, on ollut profetoiva asema ympäristöliikkeenkin historiassa. Se, mistä Aho tai Kokko lainaavat vihreän retoriikkansa ihmisten herättelemiseksi, on kulttuurisidonnainen ja tutkimisen arvoinen asia . samoin kuin se, miksi nykypäivän kirjallisuudesta puuttuu kieli, joka saisi meidät aidosti toimimaan esimerkiksi ilmastomuutosta vastaan. Tässä tutkijoilla riittää raivattavaa. Markku Soikkeli