Markku Soikkeli
VIHREÄ KIRJALLISUUS METELÖI JA MUREHTII
Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki (toim.): Äänekäs kevät
Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus
SKS 2008
260 s.
Kaikki tietävät vihreän politiikan, mutta mitä on vihreä
kirjallisuus? Ainakin siihen kuuluvat eräkirjallisuus ja nostalgiset
kertomukset menetetyistä maisemista. Mutta millaisia ovat
kirjailijat, jotka ovat reagoineet yhtä äänekkäästi ja kriittisesti kuin
ympäristöliike?
Tamperelaisten tutkijoiden toimittama Äänekäs kevät on
ensimmäinen kartoitus 'ekokriittisestä' kirjallisuudesta ja sen
tutkimuksesta. Kirjaa voisi varovasti suositella myös luonnossa
kulkijoille.
Erinomaista teoriajohdantoa seuraava artikkelirypäs ei anna ihan
täyttä kuvaa vihreän kirjallisuuden moninaisuudesta, mutta
kokoelma on tärkeä todiste siitä, miten tutkimus pyrkii
päivittämään käsityksensä proosan realismista ja lyriikan
symbolivoimaisuudesta.
Mitä on aito luonnonkuvaus, jos ekologinen huoli voi tarkoittaa
vuosikymmenestä riippuen erilaisia asioita? Milloin runossa
vaikeneva lintu ei olekaan merkki runoilijan persoonasta, vaan
metsissä tapahtuneesta tuhosta?
Vihreä pako todellisuudesta
Vihreän kirjallisuuden kotimaisesta historiasta osoittavat
oksanpaikkoja Vesa Haapalan artikkeli Juhani Ahon lohilastuista
sekä Karoliina Lummaan artikkeli Risto Rasan luontorunoista.
Tutkijoiden mukaan luontokirjallisuus on voinut näyttää erityisen
"todellisuuspakoiselta", jos sitä on, Rasan runojen tavoin, verrattu
ajankohdan politisoivaan kirjallisuuteen.
Kukku Melkas muistuttaa omassa artikkelissaan, että jo
ekokriittisen kirjallisuuden alkuvaiheessa otettiin kantaa
"luonnonjärjestyksen" ja "sukupuolijärjestyksen" suhteisiin.
Esimerkiksi Aino Kallaksen ekofeministiset äänenpainot on voitu
tulkita proosan romanttiseksi kuvastoksi ja unohdettu niiden
kytkentä ajankohdan arvokeskusteluun.
Vihreän retoriikan moninaisuutta valottaa puolestaan Toni
Lahtisen artikkeli Veikko Huovisen Ympäristöministeri-
novelleista (1982). Ohjaako vihreille arvoille naureskelu ihmisiä
ekologisempaan käytökseen - ja voiko metsänhoitaja Huovisen
teksteistä ylipäänsäkään löytää ekologisesti kestävää näkökulmaa?
Aiheeltaan kiinnostavin, joskin muotopuoleksi jäänyt artikkeli on
katsaus amerikkalaisiin "ekosotureihin". Professori Cheryl Fish
esittelee muutamia keskeisiä kirjoja ja elokuvia, mutta ei kykene
kertomaan, miten iso näkyvyys näillä teoksilla on ja mitä kaikkea
jää niiden ulkopuolelle.
Fishin artikkeli ansainnee paikkansa sisältämänsä optimismin
vuoksi. Ekokriittinen kirjallisuus ei merkitse pelkästään
metelöintiä ja murehtimista menetetyistä maisemista, vaan myös
utopioivaa ajattelua. Suomessa moista kirjallisuutta vain ei ole
totuttu näkemään.
Luonnollisin korpimaisema
Humanisteille ekokriittinen tutkimus on sisäsiisti harrastus eikä
rämpimistä näreiköissä. Taustalla voi nähdä myös kamppailun
akateemisessa puutarhassa, uusien apurahalähteiden etsiskelyn.
Humanistien teoreettiset pesänpuhdistukset tapaavat tulla
mannermaalta tai meren takaa. Ekokriittisen tutkimuksen
teoriaoppi on saapunut Yhdysvalloista. Teorian lokalisointi
suomalaiseen kontekstiin on vasta meneillään, sen kirjan tekijätkin
tunnustavat.
Kaikilla kokoelmaan osallistuneista näyttäisi löytyvän aitoa
itsekritiikkiä. He osoittavat, että ekokriittisessä tulkinnassa on
mahdotonta määritellä, millainen olisi "luonnollisin" näkökulma
vaikkapa taimenenkalastukseen tai joutsenten asemaan
korpimaisemassa.
Silti niistä kirjoittaneilla Juhani Aholla tai Yrjö Kokolla,
eräkirjallisuuden aatelisilla, on ollut profetoiva asema
ympäristöliikkeenkin historiassa.
Se, mistä Aho tai Kokko lainaavat vihreän retoriikkansa ihmisten
herättelemiseksi, on kulttuurisidonnainen ja tutkimisen arvoinen
asia . samoin kuin se, miksi nykypäivän kirjallisuudesta puuttuu
kieli, joka saisi meidät aidosti toimimaan esimerkiksi
ilmastomuutosta vastaan. Tässä tutkijoilla riittää raivattavaa.
Markku Soikkeli
--