Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoMarkku Soikkeli--
FANIKOHTAISIA LUENTOJA ROCK-SANOITUKSISTA
Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki (toim.): Ääniä äänien takaa. Tulkintoja rock-lyriikasta. Tampere University Press 2006. 309 s. Saahan se tanssimaan, mutta onko se taidetta? Kysymystä rock-musiikin taiteellisesta merkityksestä on pyöritelty useammin kulttuurintutkijoiden ja sosiologien leireissä kuin kirjallisuustieteessä. Tampereen yliopistossa syksyllä 2004 järjestetty rock-lyriikan seminaari todisti kuitenkin, että vakavaa kiinnostusta rokkenrolliin löytyy myös sanataiteen tutkijoilta. Seminaarin pohjalta pakerrettu artikkelikokoelma Ääniä äänien takaa todistaa vähintäänkin tutkimuskentän moninaisuuden. Rock-lyriikka toimii yhtä hyvin minioopperan muotokeinoilla kuin shokkiefektiksi tarkoitetuilla sanoituksilla. Lajin laveus ilmenee vaikkapa siinä, kuinka paljon jo kotimaisen kentän kartoitus vaatisi lyriikan perinteisten muotojen tuntemusta. Kartoituksen pitäisi pystyä sisällyttämään kaikki kaunis Martti Syrjän riimittelystä Kari Peitsamon nonsenseen, Juice Leskisen soneteista A.W. Yrjänän uusromantiikkaan. Toni Lahtisen ja Markku Lehtimäen toimittamassa kokoelmassa osansa saavat ne artistit, joille on löytynyt ilmeisen fanikohtainen tutkijansa. Suomalaisista esiintyjistä mukana ovat vain rovaniemeläinen rap-ryhmä Tulenkantajat sekä helsinkiläinen, rockin miestähteyttä ironisoinut Gösta Sundqvist. Painotus on vahvasti rockin eikä lyriikan puolella. Rock-kappaleita käsitellään kontekstipainotteisesti, laulujen merkitystä ajankohtansa ja fanikuntansa oloisena kommunikaationa. Välillä mennään popin ja iskelmän puolelle, mutta kohde tunnistetaan ? ja arvotetaan ? rockiksi oikeasta asenteesta. Lähtökohtaisesti kyse ei ole sen kummemmasta kuin lauletun ja luettavan lyriikan eroista eli siitä, ?minkälaisia merkityksiä äänellinen tulkinta tuo kirjoitetun lyriikan ilmimerkityksiin? ? kuten toimittajat toteavat. Kuitenkaan rock-lyriikan sisällöistä, saati musiikillisista muodoista, ei saisi täyttä käsitystä ilman musiikkilajin taustatietämystä. Vasta lajikonteksti antaa kliseillekin lisäarvoa. Tämän kokoelma osaltaan todistaa. Sävellysten sijaan artikkelit hakevat taustoja tarkkaan rajatuista sisällöllisistä interteksteistä. Poikkeuksena on Anne Tarvaisen artikkeli, jossa Björkin ?Sun in my mouth? avataan painotusten, alleviivausten ja sisäisten viittausten artikulaationa. Tarvaisen artikkeli onkin ainoa sellainen luenta, joka täyttää kirjan toimittajien lupauksen selvittää lauletun ja luettavan lyriikan eroja. Kaikki muut artikkelit ovat intertekstuaaliselle tutkimukselle ominaisia parafraasiketjuja laulujen kulttuurisesta lastista. Kootut sitaattiselitykset kiinnostavat ja koskettavat lähinnä artistien faneja. Kirjallisuudentutkimuksen kannalta kokoelman anti on vähäpätöinen. Teos on itse tekijä Tähtikohtaisiin tulkintoihin päästään intertekstienkin kautta. Tulkintojen pätevyys perustuu sille, kuinka tunnetulle artistille osoitetaan jokin erityinen yllättävä konteksti. Rockin tähtikultin merkittävyyden kiteyttää toimittaja Antti Nylén artikkelissaan fetissiksi muuttuneesta äänestä: ?popissa varsinainen teos on itse tekijä.? Toisaalta näyttää vakavasti siltä, että rocklyriikan tunnusominaisin piirre olisi ironia. Tämä ei ole kirjoittajien valitsema näkökulma, mutta heidän tulkintojaan selvästi yhdistää ajatus artistista, joka erottuu ?muusta? rockmusiikista pilkkaamalla omaa tähteyttään (Morrisey, Tori Amos, Gösta Sundqvist, Tulenkantajat) tai sanoitusten viihdyttävyyttä ja sanomallisuutta (Lennon, Eminem). Ironian monikerroksisuudesta käy hyväksi esimerkiksi John Lennonin tapa käyttää ristiriitaisia alluusioita tulkitsijoidensa kiusaamiseksi. Jussi Willmanin syväluotaus Lennonin sanoitusten monikerroksisuudesta onkin kokoelman pop-oppinein luenta. Willman osoittaa, että kirjallisuuden asiantuntija voi pahasti aliarvioida tulkitsemansa tekstin, esimerkiksi käännöksen yhteydessä, kuten Pentti Saarikoski suomentaessaan Lennonin runoutta, mikäli hän ei tunne osakulttuurin sisällä käytyä dialogia ja tähtikulttia. Osuvampi nimi tälle artikkelikokoelmalle olisikin ?tulkintoja rock-tähteydestä?, niin keskeisessä asemassa on artistin rakentama paikka rock-kulttuurin sisällä. Perinteisempää rock-tähteyttä edustavat ne artistit, jotka ovat saavuttaneet myyttisen aseman. Heitä edustavat kokoelmassa Bruce Springsteen ja Jim Morrison. Springsteenin saavutettua asemansa suurena amerikkalaisena äänenä hänen tuotantoaan voi tarkastella koko ?americanan? työstäjänä, kuten professori Bo Pettersson tekee artikkelissaan. Springsteenin sanoitusten puheenomainen vaikuttavuus ja yksinkertaisuus perustuu kertojaminän käyttämiin puhuttelumuotoihin, arvelee Pettersson. Sen syvällisempää tietoa ei Springsteenin lyriikasta irtoa. Jim Morrisonin intensiivistä tuotantoa on valittu edustamaan klassikkokappale ?The End?. Kappale on Morrisonin omin sanoin ?riittävän kompleksinen ja kuvastoltaan universaali?. Tämä lienee kelpo määritelmä mille tahansa intertekstuaalisuudessaan rikkaalle klassikolle, mutta Markku Lehtimäki esittää artikkelissaan myös kriteereitä näiden intertekstien rajaamiselle tutkimuksessa. Vaikka rock-kulttuuri on imenyt romanttisia aineksia monenlaisista vastakulttuureista, kannattaa Morrisonin ymmärtämiseksi etsiä kytköksiä erityisesti 1950-60-lukujen beat-runoudesta. Klassinen eurooppalainen lyriikka on kuitenkin ollut usein se vertailukohde, jonka avulla lyriikantutkijat ovat mieluusti todistelleet rock-sanoitusten korkeatasoisuutta. Lehtimäki onnistuu selittämään paitsi Morrisonin sanoitusten myös ylipäänsä rock-lyriikan laulullisuutta niillä vaikutteilla, joita rock on imenyt amerikkalaisen vastakulttuurin varhaisvaiheessa. Osakulttuurina rock on yhtä nuorta kuin kokoelman toimittajat, mutta sen asenne kantaa kaukaisiakin kaikuja kaupunkilaiselämän historiasta. Vaikka tutkitut artistit edustavat vaihtelevia rock- ja pop-musiikin lajeja, yhdistää heitä kaupunkilainen elämänkokemus ja -ahdistus. Rock-sanoitusten kapinallisuus perustuukin usein urbaanin elämän aggressiivisuuteen. Esimerkiksi Nine Inch Nailsin kauhukuvat tunnottomiksi muuttuneista ihmiskehoista juontavat juurensa yhtä hyvin aikamme populaarikulttuuriin kuin ranskalaiseen dekadenssiin. Niinpä Antti Nylén kirjoittaa Morrisseystä masokistisena dandyna ja Katja Laitinen Tori Amosista naisrockin kapinallisena, joka saattaa mytologisoida jopa oman raiskauksensa. Rock-lyriikan poeettinen ominaisluonne jää tutkijoidenkin jäljiltä hämäräksi, mutta aihepiirinsä ensimmäisenä julkaisuna Ääniä äänien takaa varmasti innostaa nuoren polven tutkijoita. Sen, että kirja on koottu tamperelaisin voimin ja tulee tamperelaiselta kustantamolta, tulkitsen mieluusti ?manserockin? asenteelliseksi perinnöksi. Tulihan myös sarjakuva akateemisesti hovikelpoiseksi juuri Tampereella. Markku Soikkeli [Kirjoittaja on tamperelainen kriitikko ja Mikko Alatalo -fani]