VIERAUDEN ASTEET SCIFISSÄ JA TUNNISTAMISEN SENSE OF WONDER
Tieteiskirjallisuuden tuottamasta mielihyvästä ja etenkin scifi-romaanien paremmuudesta puhuttaessa on vedottu "ihmeen tuntuun". Tämä "sense of wonder" ei kuitenkaan ole mikään jumala koneesta -temppu, jossa omituisin tai giganttisin tarinankäänne vetoaisi tehokkaimmin alan harrastajiin. Mitä erikoisempaa ja vieraampaa maailmaa kuvataan, sitä enemmän vaaditaan kertomuksen kyvyltä yllättää lukija miellyttävästi. Ihmeen on sovittava kertomuksen maailmaan ja ylitettävä sen rajat sen omilla ehdoilla, omien luonnonlakien mukaisesti. "Sense of wonder" on toisinaan kertomuksen kärjistävä ihmetyö, mutta useimmiten mielekkään ihmeen ja kutkuttavan järkevän fantasian tunnelma on osa vieraannutettua ympäristöä. Henkilöt ja ympäristö ovat ymmärrettävissä kertomuksen mittapuissa, mutta kertomuksen seuraaminen ei ole riippuvainen niiden tulkinnasta. Mitä sujuvammin tutut asiat on vieraannutettu ja mitä sulavammin lukija on ujutettu tutun oloiseen vieraaseen maailmaa, eräänlaiseksi turistiksi, sitä sykähdyttävämpiä ovat tunnistamisen tunteet vierauden ytimestä käsin.
Scifi fantasian iltalehtenä
Suurin osa scifiä on toiminnallista ja draamallista, milloin ei suoranaisesti avaruusoopperaa. Scifin maailma on useimmiten perusolemukseltaan traaginen: maailmaa kannattelevat luonnonvoimat ovat hämärät, mutta kerronta on hypervoima, joka pitää luonnonvoimat keskinäisessä harmoniassa. Koska henkilöitä ja tapahtumia ei tarvitse kiinnittää meille tuttuun aikaan ja paikkaan, ovat ne draaman tiiviydellä toisiinsa sidottuja. Scifi vetoaa arkijärkeen ja kykyyn hahmottaa henkilöiden persoonia relationaalisesti, toisiinsa suhteuttaen. Tieteisfiktio tulkitsee ja välittää elämän perustoimintoja, poikkeavassa yhteydessä kuin fantasian iltalehti joka tekee pelottavista asioista tulkittavia ja viihdyttäviä. Kirjallisuudentutkijat ovatkin puhuneet scifistä modernin ajan viileän intellektuellina kauhuviihteenä. Scifi ei ole niinkään "arjen satua", kuten modernia kansanperinnettä on luonnehdittu, vaan "satumaailman arkea". Traagisille tapahtumille voidaan tietenkin antaa suhteettomat mittapuitteet, jolloin tyyli muuttuu tarkoituksellisen koomiseksi, kuten esimerkiksi Douglas Adamsin kirjoissa. Scifissä lukijan odotuksilla leikittely tiivistyy kerronnallisen "sense of wonder"huipun lisäksi usein kertomusten aloitukseen. Avaavat lauseet ovat kuin kielikuvan muotoisia portteja, joissa tuttu ja vieras kohtaavat. Avaava lause on eräänlainen sopimus scifin kirjoittajan ja lukijan välillä, kielen sinetti, jonka avaamalla lukija erottaa lukemisensa muiden kirjallisuuden lajien lukemisesta. Parhaimmillaan tämä sinetti on ulkoisesti viileän formaalinen ja järkevä, mutta sisällöltään totaalisen vaihtoehtoinen meille tutulle maailmalle. Jos romaani alkaa lauseella "Puolet maailmasta oli ruohon peittämää", tiedämme oitis mitä kaikkea voimme odottaa kyseiseltä kertomukselta.
Vieraannuttaminen Ender'issä
Oma suosikkini onnistuneesta vieraannuttamisesta on Orson Scott Cardin "Ender"-trilogia. Teossarjan (ilm. 1985, 1987 ja 1991) kussakin osassa on käytetty erilaista kerrontatekniikkaa tuttujen ja vieraiden elementtien sitomiseksi. Trilogian aloittava nimiteos, "Ender", johdattaa uuteen maailmaan kehityskertomuksen keinoin. Mitä täydemmäksi ihmelapsi Ender kasvaa ja kehittyy identiteetiltään, sitä lähempänä ollaan tutun ja vieraan maailman totaalista yhteentörmäystä. Lukijan odotuksia täytetään, mutta hänet myös yllätetään ratkaisevalla hetkellä. Empaattisesti kertomukseen suhtautunut lukija voi kokea "ihmeen" vaikutelman siitä kuinka sekä kertomuksen sisältö että rakenne saavat kerralla kokoavan merkityksen: kaikki kerrottu on tähdännyt tähän tunnistamisen hetkeen. Trilogian toisessa osassa tapahtumat keskittyvät katolilaiseen siirtokuntaan ja näitä ympäröivään planeettaan, jolla elää "possukka"-alienien laji. Possukat ovat tiiviimmin osa planeetan ekosfääriä kuin ihmiset. Lisäksi Ender on kätkenyt samalle planeetalle viimeisen kuningattaren aiemmin tuhoamastaan, hyönteisten kaltaisten alienien humanoidilajista. Kysymys älykkäiden humanoidien rinnakkaiselosta samassa maailmankaikkeudessa lavenee trilogian kolmannessa romaanissa koko ihmiskuntaa ravistelevaksi ongelmaksi. Ihmiskunta on valmis uuteen lajisurmaan ("xenocide"), koska se ei suostu hyväksymään humanoidien yhteistä geneettistä alkuperää. Itseäni on scifin kirjoittajana kiehtonut mahdollisuus siirtää tarkoituksella, johdonmukaisesti uskonnon perushahmoja ja -tilanteita scifiympäristöön. "Ender"-trilogia on scifin alueella vankka suosikkini, koska siirtäessään kristustarinan uuteen ympäristöön trilogia onnistuu kommentoimaan scifin lajityyppiä ja etenkin scifin tavan kierrättää uskonnon aiheita ja asetelmia. Scifin ja uskonnon suhde tiivistyy älykkäiden humanoidien keskusteluun toistensa uskonnollisesta luonteesta ja mielestäni kristalloi jotain kiinnostavimpien scifi-hahmojen luonteesta:"Siispä sinäkin olet uskovainen. Minä ymmärrän uskoa. Ei - sinä haluat uskoa. Haluan sitä niin paljon, että voin toimia kuin uskoisin."
Scifi ja kristinusko
Romaani "Ender" käyttää harvinaisen taitavasti hyväkseen niitä vierauden aspekteja, joissa lapsi on aikuisille alien olento, joka ei ole täysin siirtynyt rationaalisen alueelle. Trilogian toinen ja kolmas romaani tekevät Enderin hahmosta sivullisemman, mutta koko maailma hänen ympärillään on jo muuttunut hänen lapsena tekemänsä ihmeen vuoksi. Se on kuin kristinuskon vaihtoehtomaailma, jossa Jeesus on jäänyt pelastamiensa keskuuteen, puolustamaan niitä jotka ovat jo kuolleet ja jääneet vaille uhrautuvaa pelastusta. Scifille ominainen vieraannuttaminen kohdistuu yleensä tutun ja vieraan mahdollisuuksiin viestiä keskenään, ymmärtää toisiaan. Meille ymmärrettävät hahmot näyttelevät meille tuttuja tarinoita vieraassa ympäristössä, ja keskinäisellä käytöksellään saavat meidät tulkitsemaan mikä vieraissa elementeissä on meidän maailmaamme muistuttavaa. "Ender"-trilogiassa huikein keksintö on planeettainvälisen tietoverkon rakenteessa syntyvä kompleksinen tietoisuus, joka on yhtenevä käsityksillemme jumalasta.
Vierauden asteet
Vierauttamiskeinot voivat olla myös lajityypin sisäisiä temppuja. Esimerkiksi "Ender"-trilogian toisessa romaanissa "Speaker for the Dead" kommentoidaan kuinka alien voi alien olla. Päähenkilö Ender on ylivoimainen ihmisten ymmärtäjänä, koska hän tulkitsee näitä elämän kertomuksellisen rakenteen mukaisesti. Ender on myös kontakti alieneihin ja näidenkin tulkitsija. Hän ymmärtää vierauden ymmärrettävyyden asteina, ei absoluuttisena. Enderin sisaren laatiman ja "pohjoismaiden kieltä" noudattavan jaottelun mukaan vieras olento voi olla utlänning, främling, raman tai varelse. Utlänning on kotoinen ihminen vieraassa ympäristössä ja främling vieras kotoisassa miljöössä. Raman on jo toista lajia edustava olento, jonka tunnistamme muukalaiseksi. Varelse on vieläkin vieraampi, koska meillä ei ole keinoa kommunikoida sen kanssa ja päätellä miten älykäs tai itsestään tietoinen se on. O.S. Cardin taituruus tuttujen ja vieraiden asioiden yhdistäjänä näyttää liittyvän siihen, että hän pystyy käsittelemään mullistuksia hyvin perinteisessä ja pienessä kyläyhteisössä, jossa moraalinen yhteisö on seurakunnan mukainen. Cardin uskonnollinen moralisointi on aina yhtä yllättävän suopeaa, ihmiskeskeistä. Ender-trilogiassa päähenkilö on välittävä hahmo ihmisen ja jumalaisten voimien, mutta niinikään eri kansallisuuksien ja uskontojen välillä. Scifille on luonteenomaista vakuuttaa, että tuttuuden ja vierauden kysymykset ovat lopultakin ratkaistavissa, jopa vaihtoehtoisissa, omituisissa universumeissa. Ender-trilogian perinpohjaisuutta kuvastaa se, että toisessa romaanissa vierauden raja siirretään jopa ihmisen ja ekopiirin välille. "Xenocide"-romaanissa tutun ja vieraan rajaa venytetään edelleen kysymyksiin terveydestä ja vammaisuudesta, ihmisestä ja hänen laitteistaan.
Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta?
Kaikessa hyvässä scifissä kysymys vieraudesta kärjistyy kysymykseksi moraalista. Voimme arvioida tuttuuden mukaan mikä on hyvää ja oikein, mutta itsellemme vieraan olemme valmiita tuomitsemaan pahaksi ja kielteiseksi. Tunnistamisesta syntyvä "sense of wonder" onkin ytimeltään moraalista tunnistamista. Näemme tapahtuman uusissa mittasuhteissa, kun näkökulma äkillisesti lavenee. Pahimmillaan scifistä voi tulla metafyysistä paatosta ilman uskonnon käsitteistöä, mutta parhaimmillaan moraalinen tunnistaminen on maailman järjestyksellisyyden äkillistä hyväksymistä. Maailmankaikkeus näyttää käyttäytyvän kuin draama, jolla on hyvät ja pahat toimijansa. Esimerkiksi "Enderissä" ihmiskunnan epätoivoinen kamppailu alieneiden kanssa muuttuu aivan äkisti kohtaukseksi harmagedonista, lopun aikojen viimeisestä suuresta sodasta pahan voimia vastaan. Scifi pystyy ruokkimaan kaikkivoipaisuuden ja kaiken käsitettävyyden tunnetta. Kuten edellä todettiin, kaikkivoipaisuus liittyy tunteeseen kertomuksen kontrollista lukemisen aikana. Kertomustekniikan tutkimuksessa lukunautintoa on kuvailtu etukäteiseksi mielihyväksi siitä tietoisuudesta, että kaiken luetun merkitys tullaan ymmärtämään jälkikäteen. Kun mukana on paljon vieraan maailman elementtejä, liittyy luettuun lupaus siitä, että nämäkin elementit tullaan ymmärtämään paremmin romaanin lopussa. Vieraan maailman elementtien ei tarvitse selittyä luonnontieteen termein, vaan lukijalle riittää että ne saavat merkityksen kertomuksen itsensä sisällä. Scifin historia on ollut suoraan kytköksissä oman aikansa teknologiaan. Mitä täydellisemmin luonto on otettu kulttuurin hallintaan, sitä totaalisemmin ihmisestä on tullut oma ympäristönsä: hän näkee kaikkialla merkkejä itsestään. Scifin viimeisin vaihe, cyberpunk, on vienyt pisimmälle kysymykset siitä miten vieras ihminen on siinäkin ympäristössä, jonka hän on itse luonut. Ainoa mikä cyberpunkin maailmassa osoittautuu tutuksi on scifin oma perinne toistuvine hahmoineen, ympäristöineen ja juonenkäänteineen. Näin scifi on tullut evoluutiossaan vaiheeseen, jossa kontrolloitu cyberavaruus on vain avaruusmatkan kuvajainen ja ihmeen tunne voi nousta scifin oman lajiperinteen äkillisestä tunnistamisesta yllättävissä yhteyksissä.