Soikkelin kirjallisuuskritiikit | Soikkelin tekstien arkistoSOIKKELIN KIRJALLISUUSKRITIIKKEJÄ
[Arvostelu ilmestyy Aikakone-julkaisussa jahka ehtii]
ITÄRANNIKON NOITIA JA ORJIA Orson Scott Card: Sydäntuli. Alvinin viides kirja. Suom. Jaakko Kankaanpää Alkuteos Heartfire Otava 2001 Kannen piirros Dennis Nolan ISBN 951-1-17229-8 Näinä etäläsnäolon aikoina ei ole mitenkään yllättävää, että fantasian sankari ratkoo asioita "kaukotunnolla". Orson Scott Cardin viides Alvin-kirja, Sydäntuli, on kuitenkin kaukana amerikkalaisista anakronismeista. Juuri vaihtoehtohistorian huolellinen kirjoittaminen on ollut viidenteen osaansa ehtineen Alvin-sarjan kiehtovin piirre. Teosten makeilevista kansikuvista ei varmastikaan arvaisi, että kyseessä on paitsi mormonien profeettaa myös USA:n historiaa mystifioiva saaga. Telemaattinen taikuus eli kaukotunto on tarpeellinen ratkaisu pitkän kertomuksen koossapitämiseksi, samalla tavalla kuin profetiat Yhdysvaltain tulevista tapahtumista ja "Kristallikaupungin" rakentamisesta. Kaukotuntonsa avulla Alvin Smith muotoilee esineitä haluamansa kaltaisiksi ja seuraa vaimonsa Peggyn elämää satojen kilometrien päässä. Peggyllä taas on taito nähdä "sydäntuli", sieluun liittyvä kohtalonliekki, josta selviää paitsi ihmisen nykyinen sijainti myös mahdollinen tulevaisuus. Kaikkinäkevä henkilöhahmo korvaa kaikkitietävän kertojan, mikä on erityisen tärkeää romaanissa, joka välttelee ottamasta suoraa kantaa jumalan osuudesta maailmassaan. Alvin-sarja kun on universaalille lukijakunnalle suunnattua uskonnollista viihdettä, parhaimmasta päästä. Kuten kirjan sisäinen kommentaattori, aiempien teosten Jutunvaihtajan korvannut ranskalaisvieras Honoré de Balzac kiittelee: keksittyjen maailmojen ansiosta myös oikeasta maailmasta tulee parempi. Sarjan kolmas päähenkilö, Alvinin veli Calvin, pystyy miltei samaan kuin isoveljensä. Varjohahmona Calvin ei edusta vastavoimaa, arkkivihollista, vaan peilikuvaa sille, millainen Alvinista olisi voinut tulla mahtivoimineen. Erilaisuutta korostetaan näyttämällä miten eri tavoin veljekset reagoivat samanlaisiin tilanteisiin, joko taikuuteen tai ihmissuhteisiin liittyen. Kaksi kirjaa yksissä kansissa Koska Sydäntuli-romaani on jaettu jyrkästi kahteen juoneen, voisi puhua kahdesta lomittaisesta kirjasta, tarvitaan telemaattisia taitoja juonenkulkujen väliseksi aasinsillaksi. Alvinin oma seikkailu Uudessa Englannissa on tapahtumiltaan ja idealtaan sellainen novellin mittainen. Kirjan pääpaino on toisaalla, orjakaupunki Camelotiin (nyk. Charleston) sijoittuvassa osuudessa. Peggyn ja Calvinin tutkimusmatka orjavoimalla toimivaan yhteiskuntaan on kiinnostava paitsi romaaniksi kelpoisana tarinana myös osana Alvin-sarjan vaihtoehtomaailmaa. Alvinin maailmassa, 1800-luvun Pohjois-Amerikassa, kaikilla ihmisillä on syntymästään henkilökohtainen taikataito, "konsti". Sisämaiden valkoihoiset käyttävät taitoaan avoimesti, mutta Uuden Englannin osavaltiossa konsteihin suhtaudutaan noituutena. Lisäksi taikuudessa on etnisiä eroja: intiaaneilla se on kytköksissä luontoon ja Camelotiin tuotavilla afrikkalaisilla taikuus on manipuloivaa magiaa, voodootaikuutta. Omilla tavoillaan ja omista syistään sekä Peggy-vaimo että Calvin-veli yrittävät ratkaista, miksi Camelotiin tuoduilla orjilla ei ole samanlaista sydäntulta kuin muilla ihmisillä. Valkoinen yläluokka on pystynyt vangitsemaan mustien kehot muttei sieluja. Camelot on keskipiste orjakysymykselle: jos Appalakkien osavaltio yhdistetään jo syntyneisiin tynkä- Yhdysvaltoihin, on vaarana että Camelotin ympärille syntyy poikkeustapaus, orjuuden salliva osavaltio. Mikäli orjuuskysymys puolestaan ratkaistaan yhteiskunnan sisältä käsin, voitaisiin välttyä muutoin todennäköiseltä sisällissodalta. Card kuvaa Camelotia paikkana, jossa on päällekkäin kaksi kaupunkia. Kaupunkien päällekkäisyys voidaan ajatella historioiden päällekkäisyydeksi: vanha Charleston edustaa orjien hyväksikäyttöä, meille tutun historian kulkua. Uusi Camelot edustaa puolestaan Cardin kirjoittamaa vaihtoehtohistoriaa, jossa Englannin kuningas Arthur Stuart on asettunut maanpakoon Amerikkaan. Camelot on sivistyksen ja vieraanvaraisuuden näyttämö, jonka alla on orjien Charleston ylläpitämässä ylintä säätyä. Näin sosiaalisesta eriarvoisuudesta tulee etninen kysymys: hyväksikäytön ylimmällä portaalla ovatkin ulkomaiset kuninkaalliset, eivätkä ihan ne kunnolliset amerikkalaiset mantereen sisämailla, ne joita Alvin ja Peggy edustavat. Tosin sarjan aiemmissa kirjoissa Card on tehnyt selväksi, että taipumus muiden hyväksikäyttöön ja näytelmän kaltaiseen sivistyneen ihmisen julkisivuun ei ole kiinni kulttuurista. Kuningas Arthur jenkkien maassa Jo alusta alkaen Card on rakennellut vitsiä siitä, miten hänen mustaihoinen apulaisensa, nuori Arthur Stuart, on saanut saman nimen kuin Camelotissa asuva siirtomaan kuningas. Nyt vitsiä puretaan kahdeksi tarinaksi, jossa mantereen ylimyksellisin ja tavallisin kansalainen tulevat kohtaamaan. Loppuratkaisu tarinoiden yhdistämiseksi on niin idioottimaisen hätäinen, että taas kerran saa kirota kirjailijaa joka on kiinnostuneempi tuotantonsa kokonaisuudesta kuin yksittäisen romaanin viimeistelemisestä. Mitä tulee Uuden Englannin osuuteen, on sekin kerrottu kiinnostavasti maailmaansa nähden. Card osaa pyöritellä analyyttisesti henkilöidensä kautta, jokaisella uudella henkilöllä kertomusta edistäen, millainen on taikuuden suhde uskontoon. Niinpä on väistämätöntä, että Uuden Englannin kuuluisat noitaoikeudenkäynnit 1700-luvun lopulta päätyvät tällaisen vaihtoehtomaailmankin historiaan. Tämän osuuden kiinnostavuutta sen sijaan vähentää melkoisesti se, että Alvin on aivan sivuroolissa ja että oikeudenkäynti oli rakenteena myös sarjan edellisessä romaanissa. Oikeusdraama näyttäytyy helpoimmaksi keinoksi laatia lisää kirjoja, kun kerran on tullut luvanneeksi sarjalle kestoa maagiset seitsemän romaania. Varmasti noituudesta kirjoittaminen on kiinnostanut kirjailijaa, mutta käytettyään dialogiin olennaisen materiaalinsa ja tukun tylsiä aforismeja, hän lopettaa jutun kuin seinään ja hyppää sitten Camelotiin. Sinne kirjailija on rakentanut niin hankalan tapahtumavyyhdin, ettei sitä selvitä enää muu kuin kaikkivoipainen Alvin. Orjuuskysymys on hankala koko Alvin-sarjan moraalin kannalta. Ahneutta ja vallantahtoa Card on osoittanut Alvin-teoksillaan kaikista yhteiskunnista. Nyt orjuuskysymystä on kuitenkin vieraannutettava, sillä Alvin joutuu ratkaisemaan mustaihoisen alaluokan kytevän kapinan. Muutenhan näyttäisi siltä, että myös vaihtoehtoisessa USA:ssa orjuus on yhtä väistämätöntä pinttyneisyydessään eikä etninen ryhmä itse osaa nousta sitä voimallisesti vastustamaan. Alvin, Amerikan messias, alkaa siis yhdistyä yhä laajempiin yhteiskunnallisiin kuvioihin kuin pelkät sisämaan selkkaukset. Samaan aikaan hänen kohtaamisensa pahan veljen, Calvinin, kanssa lähenee. Konfliktin rakentaminen ei suju kirjailijalta tasapuolisesti. Siinä missä Alvin on sarjan viidennessä kirjassa lähinnä motiivi yhdistää muita hahmoja, on Calvin edelleen yksilöllinen persoona. Fantasiakirjoille tyypillisesti Calvin on veljeksistä yhä se kiinnostavampi ja eloisampi hahmo kuin täydellisen solidaarinen ja ymmärtäväinen Alvin. Kunkin romaanin välillinen, sarjanomainen tarkoitus näkyy mm. siinä, miten Alvinin opetuslasten seurue kasvaa kussakin kirjassa. Näkijävaimon, mustan apulaisen, entisen jokijätkän, ja englantilaisen asianajajan lisäksi mukaan liittyy nyt ranskalainen taiteilija Jean-Jacques. Historiallisena merkkivieraana sarjassa jatkaa sen metakirjallisin hahmo, muiden henkilöiden romaanillisuutta kommentoiva Honoré de Balzac. Noitaoikeudenkäynnin yhteydessä mukaan puikahtavat sellaiset merkkihenkilöt kuin Thomas Jefferson ja John Adams. Realismia puskafarssilla Kun hahmo on niin ylivoimainen kyvyiltään ja monitaitoinen kuin Alvin, ei ole mikään ihme, että kirjailija väsähtää siihen. Väsymystä pitkäksi luvattuun sarjaan osoittaa sekin, että Card käyttää runsaasti puskafarssin keinoja huvittaakseen lukijaa. Toistuvasti päähenkilöt herättävät huomiota pyllyilemällä ilkosillaan tai kuseksimalla kintuilleen, nähdäänpä yksi sänkykamarikohtauskin, koska Calvin on oppinut säätelemään kaukotunnollaan naisten hormonitoimintaa. Tällainen komiikka, jota on tottunut näkemään lähinnä Suomi- Filmin rimanalituksina, ei herätä mitään vastakaikua kirjan ja sarjan tematiikkaan. Ainoa selitys niiden mukaantuloon, kirjailijan väsymyksen lisäksi, lienee tarve lisätä rahvaanhajua myyttiseen 'kansakunnan synty' -saagaan. Kustantajaa täytyy kuitenkin kiittää siitä, että se on malttanut julkaista suomeksi kaikki Cardin Alvin-kirjat. Miekka&magian synonyymiksi muuttuva fantasia tarvitsee ehdottomasti kirjoja, joissa on pohjana niin hienostuneen erilainen maailma kuin Cardilla. Kiitos myös kääntäjä Jaakko Kankaanpäälle, joka on pitänyt Alvinin maailman ihmeet kielellisesti hillityllä tasolla: kaukotunto alkaa tuntua itsestäänselvältä ja suomeksi muutettu ranskanmurteinen englanti ei mene hulvattomuuksiin. Koska Card kirjoittaa niin näytelmällisesti, jaksaa Alvin-kirjat lukea vielä suomeksikin iloitakseen dialogin täsmällisyydestä. Mutta otetaanpa lopuksi näyte Cardista saarnaavimmillaan ja miten se on taipunut suomeksi: "Mark my words, when a goverment pretends that it is the highest judge of its own actions, the result is not freedom as Jefferson says, but chaos and oppression. When he shuts religion out of goverment, when men of faith are not listened to, then all remains is venality, posturing and ambition." (s. 213 kovakantisessa) "Sano minun sanoneen - kun valtiovalta kuvittelee, että se on omien tekojensa korkein tuomari, siitä ei seuraa vapautta, niin kuin Jefferson väittää, vaan kaaosta ja sortoa. Kun hän sulkee uskonnon hallinnon ulkopuolelle, kun hurskaiden sanaa ei enää kuunnella, jäljelle jäävät vain turmelus, teeskentely ja kunnianhimo." (s. 273)M.G. Soikkeli
Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo