Arvostelu on kirjoitettu Kulttuurivihkoja varten huhtikuussa 2004.
SEITSEMÄS TAIDE ON SYNTYMÄSSÄ
Markus Montola ja Jaakko Stenros (toim.): Beyond Role and Play
- Tools, Toys and Theory for Harnessing the Imagination. RopeCon ry, 2004.
Pohjoismaiden roolipeliharrastajia kokoavassa Solmukohta- tapahtumassa julkaistiin tänä keväänä pelien sijaan artikkelikokoelma. Roolipelaaminen ylitti Suomessa uudenlaisen arvomediakynnyksen. Roolipelaamista ja somasti pukeutuvia larppaajia oli uutisoitu aiemminkin, mutta nyt lajin ymmärrettiin olevan myös akateeminen tutkimuskohde.Mediahuomio olisi saanut kosketella myös itseään kirjaa, Beyond Role and Play. Se on nimittäin lajissaan parasta mitä Pohjoismaissa on roolipelaamisesta julkaistu. Kirja käsittelee roolipelaamista taiteena, tapahtumana, pelinä, rituaalina ja näytelmänä. Akateemisuudessaan artikkelit ovat erittäin vaihtelevaa tasoa, mikä roolipelaamisen kohdalla on ymmärrettävää.
Mistä tahansa näkökulmasta ropettamista ja larppaamista lähestyykin, niihin kelpaavat semioottiset välineet ja kulttuurihistoriallinen tausta on niin uutta, että enemmän jää hypoteesien kuin testattujen tulkintamallien varaan. Kokoelman 28 artikkelissa ei esimerkiksi ole yhtäkään luentaa kokonaisesta roolipelisessiosta. Tämäkin on tavallaan perusteltua, koska roolipeleissä ei ole yhtäkään sellaista teokseksi rajautuvaa klassikkoa, jonka analyysi auttaisi ymmärtämään muiden pelien rakennetta ja dynamiikkaa.
Kirjan artikkelit ovat enimmäkseen vapaamuotoisia, larppaamiseen keskittyviä esseitä, jotka on kirjoitettu ensisijaisesti pelaajien yhteisölle, mutta avautuvat kyllä kelle tahansa, joka on edes nähnyt mitä pöytäroolipelissä tapahtuu. Esimerkiksi larppaajien koulukunnat, jotka kirjassa mainitaan, vaikuttavat sisäpiirin lempeältä huumorilta, jolla oikeastaan simuloidaan akateemisen maailman taisteluja.
Klassikkomanuaaleja ja peliteoriaa
Beyond Role and Play on jaettu neljään osastoon. "Theory" sisältää akateemiset artikkelit, "Practise"-osassa pohditaan pelien sääntöeroja, "Games" esittelee isoja pohjoismaisia larppeja, ja "Openings" on avoin ropettamisen tulevaisuutta koskeville visioille.
Pelinäkökulmasta larppaaminen, "eloroolipelaaminen" eli "näytelmäroolipelaaminen", on roolipelaamisen osa-alue. Roolipelaamisessa klassikko ei tarkoitakaan enää sitä, millaisia estetiikasta tuttuja ominaisuuksia klassikkoteoksesta löytyy. Esimerkiksi roolipelaamisen kohdalla voisi perustellusti puhua "klassikkomanuaaleista" tai klassikon aseman saaneista maailmoista, jotka muuttuvat tuotemerkeistä globaalin pelaajayhteisön omaisuudeksi.
Koska sellaiset tuotemerkit kuin Dungeon & Dragons tai Vampire: The Masquerade ovat jättäneet jälkensä myös muihin medioihin, voinee pelaamisesta ylipäänsä puhua paitsi omana medianaan myös seitsemäntenä taiteenlajina, jonka suosio tulee kasvamaan vastapainona passivoiville medioille. Omatoimisuuden aste ja pientuottaminen erottavat roolipelaajat muista fandom-osakulttuureista.
Kiinnostavaa on roolipelaamisen yhteys postmoderniksi kutsuttuun kulttuurin vaiheeseen. Identiteettien vaihtaminen tilanteen mukaan ja elämysmaailmojen erillistyminen ja tarinoituminen ovat roolipelaajan arkea. Pelimaailmaan uppoaminen ja pelihahmoon samastuminen, joita vielä 1970- luvulla kummasteltiin, ovat nykypäivänä pelaajille itsestäänselvyys.
Mihin median tai taiteen lokeroon roolipelaamisen sitten voisi luokitella? Helpointahan sitä olisi käsitellä pelien ja leikkien yhteydessä, mutta jo kirjan ensimmäinen artikkeli, Paul Masonin historiikki roolipelaamisen vaiheista, osoittaa ropettamisen kehittyneen pelejä monipuolisemmaksi sosiaaliseksi tapahtumaksi, jonka tuloksena syntyy kirjoja, näytelmää, musiikkia, performancea, vaatteita, ja tietysti uusia pelisääntöjä.
Larppaaminen näyttää olevan tutkimuskohteena haastavampi kuin lautaroolipelaaminen. Helpoin lähtökohta larppaamisen analyysille on verrata hahmoon eläytymistä näyttelijäntyöhön - jos kohta "draama" onkin roolipelaamisessa merkinnyt lähes yksinomaan tragediaa.
Roolipeliä ja draamaa käsitteleviä artikkeleita voisi suositella kasvatusalan ammattilaisille ja etenkin teatteripedagogiasta kiinnostuneille. Pelaamista ja teatteria vertaillaan mm. Erwin Goffmanin sosiaalista käytöstä koskevan kehysteorian puitteissa. Pelinkin vuorovaikutustilanteessa sosiaaliseen tietoon perustuva kehys auttaa ymmärtämään, kuinka kuviteltua ja vakavaa asiaa puhe ja käytös koskevat.
Tosin tämäkin näkökulma tulee kirjassa esitellyksi pelkästään eräänä ideana, harkittavana lähtökohtana roolipelin analyysille.
Manifesteja tarinayhteiskunnalle
Thomas Henriksen pohtii artikkelissaan roolihahmojen käyttämistä opetuksen yhteydessä. Oppilas-pelaajalle annetaan mahdollisuus tulkita vaikeaa aihetta pelihahmon näkökulmasta, mikä - huomauttaa Henriksen - sisältää aina senkin riskin, että oppilas tulkitsee hahmon aivan toisella tavoin kuin pelin piilo- opetussuunnitelma. Mitä tahansa aihetta ei saa kouluissakaan markkinoitua roolipelaamisen avulla, ja lisäksi aiheet, joihin saa liitettyä tarinoita, eivät välttämättä aukea uudella tavalla, jos pelaajat ovat kiinnostuneempia tarinoista kuin aiheesta.
Artikkeleissa toistuu ajatus larppaamisen tulkitsemisesta joko elävän elämän simulaatioina tai peleinä. Narratologista näkökulmaa siihen, miten pelaajat rakentavat kertomusta osallistumisellaan, kokeillaan yhdessä artikkelissa. Ongelma tällaisissa analyysikokeiluissa näkyy olevan se, että draaman tai kerronnan määritelmät oletetaan ajattomaksi estetiikaksi, eikä pohdita miten niiden merkitys on jo muuttunut läpensä medioituneessa yhteiskunnassa.
Kirjan itsekriittisessä puheenvuorossa J. Tuomas Harviainen jo kyseenalaistaakin sen, päästäänkö roolipelien analyysillä minkäänlaisiin tavoitteisiin. Pelien kuvaileminen ei riitä teoriaksi eikä niiden normatiivinen määritteleminen muuksi muutu otsikoimalla esseensä "manifestiksi".
Pelaajayhteisöt näyttäisivät olevan siis edelleen siinä hedelmällisessä tilassa, että peliteoriaksi hyväksytään se mikä yhdistää omaa yhteisöä. Pelin akateeminen tutkimus puolestaan on sekin lapsenkengissään, mutta tällaisten kirjojen ansiosta sillä on jo jotain mihin pohjata hypoteesinsa.
Markku Soikkeli
