Soikkeli viidakkokirjaTämä arvosteluni on ilmestynyt Turun Sanomissa 20.12.2012. Laitoin sen myös tänne, koska Turkkarin verkkosivuilla se ei juuri erotu mainosbannereiden keskeltä.
Calvinon tarinoissa ihminen etsii täydellistä peiliä
Italo Calvino: Kenraali kirjastossa. Suom. Helinä Kangas. Tammi 2012. 281 s.
Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa Italo Calvinon (1923–85) teokset muodostavat vahvan ja mutkikkaan selkärangan. Calvino on tunnettu kertomuksista, jotka pyrkivät pakoon lukijaansa tai pilkkaavat tämän lukuyrityksiä, kuten maineikkaassa antiromaanissa Jos talviyönä matkamies (1979).
Keltaisen kirjaston sarjaan on julkaistu nyt postuumi novellikokoelma Kenraali kirjastossa. Se on melkoinen herkkurasia kirjailijan ystäville. Samalla teos antaa kattavan kuvan Calvinon kehitysvaiheista viidellä vuosikymmenellä, poliittisesta pilkkakirveestä tyhjyyden estetiikkaa tavoittelevaksi tekstifilosofiksi.
Kirjan esipuheessa leski Esther Calvino toteaa, että jotkut tarinoista ovat syntyneet tilaustyönä ja jääneet sen vuoksi pois aiemmista kokoelmista. Jotkut tarinoista taas ovat luonnoksia, jotkut poliittiseksi vastareaktioksi syntyneitä päiväkohtaisia satiireja.
Tärkeää näissä irtopaloissakin on se, että Calvino paneutui aiheisiinsa aina tarkkaavaisesti.
Calvino itse kutsui faabeleiksi parin sivun tarinoita, joissa vertauskuvallisuus on ilmeistä, mutta vertauksen kohde tarkoituksellisen hämärä.
Samoin kuin Calvinon pidemmät tarinat, myös faabelit perustuvat absurdille tilannekomiikalle, jossa päähenkilön identiteetti vaihtelee yhtä nopeasti kuin hänen aikomuksensa. Kaikkivoipa ihminen etsii täydellistä peiliä.
Esimerkiksi Solidaarisuutta-novellissa päähenkilö siirtyy ajatuksen nopeudella rosvojen leiristä poliisien piiritysrenkaaseen ja takaisin. Omatunnossa mies lähtee sotaan saadakseen tilaisuuden tappaa naapurinsa, mutta oikeaa kohdetta etsiessä tienaa mitaleita summittaisista uhreista.
Pidemmissä tarinoissa Calvinon henkilöhahmot ovat yhtä pelkistettyjä. Enemmän tilaa annetaan oman aikansa turhakkeille, kuten tietokoneille ja televisioille, puoluejohtajille ja bensiinipumpuille.
Esimerkiksi "Kelvottomassa" todistetaan, että sivilisaation perustaitoja ei ole kirjoitettu minnekään muistiin, joten katastrofin sattuessa ihmiskunta joutuisi aloittamaan nollasta.
Kirjan päättää novelli Viimeinen kanava (1984), jossa television kaukosäädin kiteyttää todellisuuden tasojen mielivaltaisuuden.
Ei Calvino tällaisessakaan tarinassa harjoita mediakritiikkiä. Hänen tähtäimessään on pikemminkin ihmisluonnon ikuinen tarve löytää peilikuvansa, milloin vaihtelevista ideologioista, milloin vaihdeltavista tv-kanavista.
MARKKU SOIKKELI