4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää ================================ Kerrankin Cannes-palkittu elokuva, jonka etninen paikallisväri ei tunnu kiusalliselta ja ylittämättömältä kulttuurikuilulta: "4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää" (2007) on komea todiste siitä, miten lähelle dokumenttia fiktioelokuva voi tulla menettämättä mitään yleistettävyydestään. Tämä romanialainen filmi on toden totta paljon enemmän kuin vain kuvaus abortin saamisen vaikeudesta läpikontrolloidussa, kontrollikapitalismin ja sosialismiksi naamioidun patriarkaatin raunioilla. On puolen päivän elokuvia niin kuin on yhden päivän romaaneja, ja parhaimmillaan tämä - tahoillaan hitaasti kehittynyt - tiheän dramatisoimisen lajityyppi on niin intensiivistä, että mitään kummempia tehokeinoja ei tarvita kuin henkilöhahmojen hyvä pohjustaminen, jotta katsoja tuntee olevansa vangittu kertomukseen. Eikä mitään niin toivo kuin että sen päähenkilöt pääsisivät tarinassaan johonkin mikä jättäisi edes rauhallisen mielentilan. Vain viisitoista minuuttia tätä elokuvaa ja onnellista loppua ei osaa enää kuvitellakaan. Tarinan nykypäivään aktualisoivassa romanialaisessa pikkukaupungissa kaikki on köyhää, tylyä ja rapistunutta, ja kun yö laskeutuu, katuja ja käytäviä hallitseva pimeys näyttää juuri siltä että tarinaan ei pilkota valoa mistään. "4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää" on niitä tiskirättirealismin mestariteoksia, joissa jokainen valittu kuva, repliikki ja kameran viipyily tyhjällä käytävällä tuntuu väistämättömältä, kuuluvan ikään kuin "luonnostaan" juuri tietynlaiseen tarinaan, jonka kulkua ei kuitenkaan voi ennalta arvata. On helppo uskoa, että juuri noin täydellisen pieleen juuri kuvatun kaltaisessa pakkoyhteiskunnassa voivat asiat mennä, kun on turvauduttava laittomaan apuun saadakseen hyvää aikaiseksi. Näyttelijät ovat niin aidon oloisia, että heidän tuntemuksensa tulevat karmivan myötäelettäviksi, etenkin säälin ilman sentimentiaa ymmärrettäväksi tekevä päähenkilö Ottelia (Anamaria Marinca). Vaikka laiton abortti on sinänsä melodraaman perustavaraa, tässä elokuvassa siihen saadaan liitettyä kaikki mahdolliset naisen asemaan ja yhteiskunnan kestokykyyn sopivat aiheet. Näkemistäni elokuvista en keksi sille oikein muuta vastinetta kuin tuoreehko dokufiktio "Lapsi" (2005), kirjalliselta puolelta ehkä ennemmin Slavenca Drakulicin esseet kuin mikään fiktioteos. Romanialaisessa tarinassa on erotettu toisistaan tapahtumien nimellinen uhri ja varsinainen päähenkilö, aborttia tarvitsevan naisen avuksi ryhtyvä kämppäkaveri. Hieman samanlainen jako on jälkikäteen nähtävissä "Lapsessa": varsinainen uhri on lapsen synnyttäjä, mutta katsojan tuntemukset sympatiasta vastenmielisyyteen liikkuvat hänen poikakaverinsa myötä. "4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää" toimii päinvastoin: uhri herättää sääliä ja samastumista seuraavasta ahdingosta lähtevää ärtymystä, kun taas varsinainen päähenkilö joutuu osoittamaan sellaista lähimmäisenrakkautta, jolle ei löydy oikein vastinetta mistään legendaarioista, vaan pelkästään yksittäisten (nyky?)yhteisöjen erityisen julmuuden torjunnasta. Elokuvan ainoa shokkiefekti ei olisi kauhufilmissä kummoinenkaan tehoste, mutta tällaisessa elokuvassa sen merkitys nousee ikoniseksi - etenkin kun abortoituun sikiöön käytetty etualaistava kuvakulma on sama kuin pitkässä juhlapöytäkohtauksessa, jolloin sikiö rinnastuu kaikkeen mikä on keskiluokan arkielämässä ylimääräistä, arjen ylittävää, tuhlausta. "4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää" (K-15) pitäisi näyttää kouluissa, Puolassa ja televisiossa. Ei siksi että se opettaisi jotain ehkäisypolitiikasta vaan siksi, että se välittää tavattoman paljon solidaarisuuden väistämättömyydestä viidakoksi muuttuneessa yhteiskunnassa. -- M.G. Soikkeli Tampereella 7.10.2007 R&A-festariesityksessä Soikkelin elokuva-arkisto