================================================================= Lyhyesti: "A.I." on aikuisille tehty pinokkiosatu robotista, joka löytää sisäisen silikoninsa muttei tekijäänsä: korvikeäidin karvoitus osoittautuu ihmiskunnan viimeiseksi älyn ilmaisuksi. "Seven deadly sims" spielbergmaanisina sisäkuvina on ylipitkä kuin miljardin dollarin kahvimainos, painajaisena silti kiehtova. ================================================================= "Is it a game?" Tieteisfiktiolla ei mene hyvin. Scifistiseksi tv-sarjaksi riittää, kun vähäverinen janetjackson itkeskelee räystäällä ("Dark Angel") ja elokuvaksi muutama punasuodatettu hiekkakuoppa (kaikki Mars- leffat). Tieteiskirjallisuus taas on hajonnut niin lukuisiksi alalajeiksi, että omansa tunnistaminen ideakisasta vaatisi paitsi alan lehtien seuraamista myös hyvää tuuria pokkarihyllyllä. Onneksi tieteisfiktion kirjavalla kartalla sijaitsee tieteisfantasian tutkimaton vyöhyke, jossa lasermiekat viuhuvat ja prinsessan pelastamisesta nettoaa puolikkaan galaksia. Tällä vyöhykkeellä kasvaneista tulee tieteishömpän tekijöitä, lajityypin, jonka kunniallisuutta ei yleensä kylliksi aliarvioida, riippumatta sen tuottamista dollareista. Toisinaan tätä tieteishömppää suunnataan aikuisille viittauksilla urbanloren ufojuttuihin, toisinaan se moduloidaan lapsille ja prinsessoille sijoittamalla söpö alien perheenjäseneksi leluperheeseen. Ja toisinaan - tuloksena on valloittavan banaalia satua, kuin tekofiksujen kahvinkeitinten toisilleen kertomaa legendaa. "A.I. - tekoäly" (2001) on tieteishömpäksikin ainutlaatuisen uskonnollinen filmi, mikä onkin ainoa vakava syy katsoa, miten filkassa tähdätään koko ihmiskunnan ylitse. Pinokkio-myyttiä kierrätetään tosissaan: myytti on tulkittu uusiksi, kuvamaailma on yhtenäinen, muovin lävitse ja studioiden reunoilta kuvattu maailma; näyttelijöillä on oikea asenne evoluutiota suuremman sadun esittämiseen ja uskomaton lopetusjako vie todentotta Pinokkio-sadun uuteen ulottuvuuteen; mahtavaa! Jopa elokuvan jakaminen kolmeen hyvin erilliseen osaan tuntuu perustellulta, ja kömpelöt siirtymät osasta toiseen saavatkin korostaa osien keinotekoisuutta. Kyse on sadusta ja sadussa osasten suhteesta kasvaa synergiaa, johon mikään muu ilmaisulaji ei pystyisi. Tuotannollisesti leffa ei ole, tietenkään, mitään ennennäkemätöntä. Spielbergin tuotannossa "A.I." vastaa parhaiten "Hook"-filmiä (1991), jossa niin ikään spielbergiaaninen toismaailma oli yhtä suurta teemapuistoa... Stanley Kubrickilta perinnöksi jääneiden komeiden kuva- aihelmien ja tekonerokkaan käsikirjoituksen lisäksi leffassa on riittävästi hyviä näyttelijäsuorituksia. Jude Law tekee ohjelmoituna lemmenorhina bravurisuorituksen, eikä H.J. Osment ole niin muovinen kuin oli aihetta pelätä "Anna hyvän kiertää" -filkan pohjalta. Frances O'Connor on äidiksi juuri sopivan luonteikas ja söötti, kahvimainosten kermaa. Ainoa peltipelätti on William Hurt, mutta ohjaaja SS näyttää sentään tajunneen leffan koekatseluissa, että Hurtin tekotunteet eivät kävisi näyttelemisestä edes Ö-luokan scifissä, ja vähentäneen herran esiintymisosuutta toisen jakson lopulta. Kokonaisuutena "A.I." on elokuva jota ainakaan scifistien ei ole välttämätöntä nähdä, mutta sentään sitä ajatella. Korvikeäidin karvoitus. Siinä koko juju replikanttien rebuuttaamiseksi. -- SPOILERIT edessäpäin, myös analyysi "A.I.:n" spielbergiaanisuudesta. . . . . . . . . . . . . . . . . . Well, joskus, vaikka harvoin, mogulitkin nukahtavat ja uneksivat korvikeäidin karvoituksesta? Spielbergin lukuisten oidipaalisten tarinoiden joukossa äiti saa viimeinkin vuoron, kunhan äidin rakkaus esitetään vähintäänkin yhtä infantiiliksi kuin lapsen. Elementeiltään "A.I." toistaa uskollisesti Spielberg-kaavaa, johon tarvitaan 1) omnipotentti pikkupoika (fyysisesti tai mentaalisesti ylivoimainen) 2) teemapuisto jossa pojat erotetaan perheistään 3) isästä vajaa perhe, jota lapsikin voi kontrolloida 4) lento toiseen maailmaan Esimerkiksi mediatutkija Jukka Sihvonen on kuvaillut tyypillistä Spielberg-leffaa (lähinnä "Auringon valtakunta", 1987) monitasoisena vallan kuvitelmien koekenttänä. Vallankäytön tasot erottuvat toisistaan: 1) tradition(aalista) valtaa 2) valta manipuloida kehoa 3) totalitaarinen valta Pojan kasvukertomus koostuu siitä, miten hän oppii ymmärtämään vallan tasojen symboleita ja noudattamaan niitä: tradition valtaa edustavaa puhtautta ja ryhdikkyyttä, lääkärien edustamaa totalitaarista valtaa, kehon ja etenkin sen seksuaalisuuden manipulaatiota. Nämä vallan manifestaatiot ja pojan kasvaminen niiden keskellä ovat nähtävissä myös "A.I."- filmin maailmassa, mutta niiden käyttötarkoitus on toinen. "A.I." ei ole "Auringon valtakunnan" tai "Hookin" kaltainen onnellinen satu pojasta joka kasvaisi tunnistamaan isän vallan merkit, vaan varoittava satu pojasta, joka elää tämän vallankäytön ulkopuolella. Ohjelmointinsa varassa rakkautta oppiva poika, David, etsii aineetonta syliä, äidin rakkauden abstraktiota ymmärtämättä, että hän tätä koodia toteuttaessaan noudattaa täsmälleen isän laatimaa ohjelmointia. Leffan mainosmotto, että David ei olisi todellinen mutta hänen rakkautensa on, ei siis pidä paikkaansa. Elokuvan tarinassa todellista on vain Davidin halu _saada_ rakkautta, joka sekin on "hard-wired" eikä ihmis_suhde_. David on jalo bittivilli, evoluution vaahtoa, joka on ohjelmoitu vapautumaan isän vallasta ja viisaudesta isän tarkoittamilla keinoilla. Pojasta tulee pelkkä viesti tulevaisuuteen, luotain, joka osaa välittää isän kuvitelmat vallasta ilman että isän täytyy olla paikalla: kuvitelmat täydellisesti kontrolloidusta äidistä, jota poika voi imettää, ei suinkaan valkoisella maidolla vaan mustalla kahvilla. "A.I." kuvittaa perhe-elämää muutamin oivallisin vertauksin siitä, miten ihmissuhteet ohjelmoivat luonteita. Parasta leffassa on kuitenkin painajainen nisäkkäiden evoluution ylittävästä oliosta, joka eräänä päivänä yrittäisi imettää äitiään - kuinka se voittaa suurimman sankaritestin ja pystyy leikkaamaan irti palan korvikeäidin karvoitusta isänsä ohjelmoimana, voittamaan siten itsenäisyytensä ja paljastamaan äitien keinotekoisuuden sylivallan embleeminä - mahtavaa! -- M.G. Soikkeli Helsingissä 1.10.2001 Soikkelin elokuva-arkisto