Aamiainen Plutolla ================== Neil Jordanin elokuvia ei ole aikoihin näkynyt Suomessa valkokankaalla. Mitään isoja menetyksiä ei ole koettu, vaikka esimerkiksi "Butcher boy" (1997) on filmi, joka kestää jo lapsinäyttelijänsä ansiosta. Myös "Aamiainen Plutolla" (2005) on Jordan-filmi, joka näyttää tarinaltaan ja käsittelytavaltaan tavanomaisesta poikkeavalta, mutta kestänee mielessä lähinnä päänäyttelijänsä Cillian Murphyn ansiosta. Hauskasti se toki päivittää Jordanin tunnetuimman ohjauksen, "Crying Game" - elokuvan (1992) moniraitaista sukupuolikuvastoa, siirtäen tavallaan näkökulman siihen mitä Dilin kaltaisen ihmisen elämä oli saattanut olla ennen kuin hän tapasi irlantilaiset veikkoset. Päivitetyssä versiossa Stephen Rean hahmo voi jo sanoa, että juu, hänhän etsii ihmistä, joka NÄYTTÄÄ hänen unelmiensa naiselta. Halujen ja unelmien kuvastosta ei päästetä mitään ylitse, kun ohjaaja kuittaillee aiempien filmiensä tarkoitteita. Myös "Aamiainen Plutolla" kertoo tarinan siitä, että sukupuoli on seikkailu, jossa lupaillaan suurinta vapautta ja päädytään vihan, epäluulon ja fantasian ristituleen. Päähenkilö Patrick/Kitten on irlantilainen transvestiitti, joka äitiään etsiessä joutuu kaikkiin mahdollisiin vaikeuksiin mitä voi joutua, kun ei välitä "vakavista" identiteetin määreistä (kansallisuuden, politiikan ja seksuaalisuuden) vaan pukeutuu siihen, mikä tuntuu kauniilta. Iän ja rohkeuden (ja äidistä erottautumisen) myötä hän pukeutuu ja käyttäytyy yhä avoimemmin naisellisesti. Jordan osoittaa, että kauneus on psykologinen haarniska, joka vetoaa itse kuhunkin ihmiseen. Mutta voi vain kuvitella, miten paljon rikkaampi yksityiskohtiensa yhdistelyssä on pohjana oleva (Patrick McCaben) romaani. Elokuvassa Patrick/Kitten vaikuttaa yksinäisyydessään enemmänkin joltain "Veren vangit" -filmin kuljeksivalta vampyyriltä, jolle kuolemattomuus on käynyt pitkäveteiseksi. Etenkin jos on nähnyt yhtä tuoreen "C.r.a.z.y"-elokuvan, tämän irkkufilmin sukupuolipoliittinen haastavuus tuntuu tavanomaiselta, asetelmalliselta ja asetellulta. Jopa kaksi Patrickin/Kittenin fantasiallista sisäkertomusta ovat nykypäivänä jo vakiokamaa tällaisissa 'sukupuoli on fantsua hei' -tarinoissa, ja nopeasti rytmitettyinä kuvitelmina toimivat paljon paremmin "C.r.a.z.y"- elokuvassa. Ei "Aamiainen Plutolla" ole siis kummempi kuin yksi siististi rosoinen rokkenrolliunelma lisää. Joutuu pakostakin toteamaan, ettei Jordan ole koko urallaan tehnyt kuin kaksi erinomaista elokuvaa, "Crying Game" -filmin lisäksi "Sudet tulevat". Muut ohjaukset ovat parhaimmillaankin "vain kiinnostavia". "Aamiainen Plutolla" on ajanhenkikuvaus ja kuljeskelufilmi, sellaisen köyhän irkun road movie, jolla ei ole varaa edes kenkiinsä. Sadun, musiikin ja musikaalin kuvasto on kaiken aikaa mukana, vaikka tarinassa on realistinen perusta, siinähän tulevat esiin kaikki 1960-70 -lukujen poliittiset vastakkainasettelut. Mutta elokuvan tehokkaimmat kohtaukset ovat ne muutamat, joissa tunnelma kohoaa musiikin ansiosta; valitettavasti silloinkin tulee mieleen, että tämä on kuin irlantilainen versio "Badding"-filmin pliisusti tarjoilemasta rokkenrolliunelmasta. Tämän elokuvan tyhjyys johtunee sivuhahmojen ohuudesta, siitä, että useampien ihmisten tuntemuksia ei nosteta esille - niin kuin "Crying Game" -elokuvassa tehtiin. Jordanin luottonäyttelijä Stephen Rea tekee tällä kertaa pienen vakavan taikuriroolin; Liam Neeson, tuo tylsin irkkunäyttelijä mitä maa vielä päällään kantaa, puolestaan esittää pappia, joka pakenee vastuutaan niin biologisena kuin vertauskuvallisena isänä. Juu, ja onkohan Jordan koskaan tehnyt elokuviinsa yhtäkään kokonaista kiinnostavaa naishahmoa? -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 29.9.2006 Soikkelin elokuva-arkisto