================================================================
Lyhyesti: "Ajan lyhyt historia" _ei_ ole Stephen Hawkingin
samannimisen kirjan filmatisointi, vaan dokumenttielokuva
itsestään fyysikosta, Gravitaation Herrasta. Hawkingin elämän
kautta peilatuksi tulee kyllä hänen kirjansa ja hänen teoriansa,
muiden kosmologiaan erikoistuneiden kommenteilla varustettuna.
Elokuva on yhtä kevyt kerronnaltaan kuin joku Tieteen Kuvalehti
johdattaessaan mustien aukkojen ja alkuräjähdyksen arvoituksiin,
mutta antaa komeasti tilaa myös kysymyksille ihmisen sijainnista,
eritoten itsensä Hawkingin, suhteessa näihin mysteereihin.
================================================================


-- h i s t o r i a --

Kuinka mahduttaa maailmankaikkeuden menneisyys ja tulevaisuus
puolentoista tunnin filmidokumenttiin? Aika vaivatta, kun sitä
tarkastellaan yhden ihmisen kautta; Stephen Hawking on aivan
kuin luhistuva tähti ja luhistuva tähti on (Hawkingin teoriassa)
kuin luhistuva maailmankaikkeus. Elokuva jättää tälle metaforalli-
selle lukemiselle runsaasti ajatustilaa ja johdattelee katsojaa
metaforaan hieman ilkikurisesti, poimien Hawkingin nuoruudesta
detaljeja, joilla ei tunnu olevan mitään yhteyttä kosmologisiin
kysymyksiin. Elokuvan loppua kohden yksittäisen elämän probleemat
(kuinka monesta aukosta taloon voi tulla sisälle, kuinka pitkää
voi peli olla niin että se on vielä peliä) alkavat näyttäytyä
kommenteiksi maailmankaikkeuden arvoitukseen. Paradoksaaliselta
tuntunut ilmaus "ajan historiasta" saakin mielekkyyttä: kyllä,
ihmiselle aika on mielekäs kun se on historia-aikaa, ja juuri
sillä eleellä, jolla ihminen asettuu historia-aikansa ulkopuolelle
ja katselee sitä, hän sijoittaa itsensä (vaikkapa vain sanalla
tai kuvalla tuotetun metaforan keinoin) imaginääriaikaan.
Taustalla helisee Glassin kosminen sävel...


-- l y h y t --

Mytologia-kirjassaan Roland Barthes pohtii millainen myytti
Einsteinin aivoista on tehty. Einsteinin aivot ovat voitto
materiasta, mutta kuitenkin ovat materiaa: henki joka sai
ruumiillisen muodon. Sama pätee Hawkingiin. Hänen henkistä
vahvuuttaan ja älyllistä levottomuuttaan korostetaan niin
sukulaisten kuin kollegoiden suulla: Stephen Hawking voittaa
jumalan 2-0, sekä teoriassa että käytännössä. Hän todistelee
miten maailmankaikkeus "vain on" ja vaikka jumala ei siinä
maailmankuvassa ole mahdoton olento, ei hänellä ole juuri
enempää duuniakaan kuin kirvesmiehellä lama-Suomessa.

Samalla Hawking pinnistelee läpi luhistuvan fysiikkansa
saadakseen ajatuksena muiden kuultavaksi - hän luhistuu kohti
lopullista tuhoa, mutta näkee yhä merkitseväksi sen mitä
hän saa sanotuksi elämänsä aikana. Ihmisen voitto ajasta,
lyhyt sellainen, mutta näkyvä, koska se hellii promethaaristen
myyttien nälkää. Sillä on poliittiset, jopa tiedepoliittiset,
ulottuvuutensa huomaamattomana myyttikielenä: Einsteinin
aivojen kaltaisilla myyteillä tehdään "aidon" luonnon näköi-
seksi se mikä on kulttuurisinta. Einsteinissa ei ollut
ulkoisesti mitään mikä olisi todistanut, että aivot ovat hänen
voimansa, mutta Hawkingissa kaikki julistaa aivojen voimaa
yli muun fyysisen.

Leffan tekijät ja Hawking ja Hawkingin kollegat ovat tästä 
myytistä varsin tietoisia ja vääntävät vitsejä siitä miten
"gravitaation herra" kellahtaa nurin pyörätuolillaan. Leffa
herkuttelee myös katsojan odotusten kampittamisella ja
antaa kosmologian kanssa näpertelevien herrojen puhua siitä
omimmilla lysteillä ilmauksilla. "One gets very thin and
rather nasty", tuumailee John Taylor mustaan aukkoon putoa-
vasta ihmisestä.

Elokuva päättyy hienoon puheeseen ihmisen tiedon rajojen
ylittämisestä ja jatkuvan ajattelun ehdottomuudesta; mitä
siitä jos tulemme puhuneeksi tyhmiä tai ajatelleeksi pieleen,
mehän olemme tutkijoita, emmekä kirkon dogmien pystyttäjiä!
Ja mikä viehättävintä, tätä puhetta ei pidä Taylor tai Penrose,
vaan Stephen Hawkingin äiti.


-- a i k a --

Aika ei kadehdi terskaa, eikä katkeroidu, sillä minäkin olisin
vain savuava kaski, jos minulla ei olisi aikaa. Viheriäisille
niityille minulla on aikaa ja vihollisteni eteeni katan seisovan
naisen, sillä niin olen minä maailmaa hukannut, että olen antanut
ainokaisen aikani, jottei yksikään joka minua uskoo /saatanan
törppö/ nukkuisi vaan saisi prinssinakkisen elämän. Aika on
Mies, sillä poika on vain lapsi ja poikamieskin kalpea hetki ajan
näyttämöllä kuin kalmiston parrasvaloissa, mutta aikamies on
aikansa ansainnut pyhittämällä leponsa naisessa, amen.

--
mg "aika kauan" soikkeli


Soikkelin elokuva-arkisto