=========================================================== Lyhyesti: "Amélie" on värikylläinen satu ujojen ihmisten rakkaudesta, lämmin mieleltään mutta viileän harkittu kuviltaan, ylihelppo katsojaystävyydessään: sosioeeppinen sommitelma historiattomasta suurkylästä, Pariisista. Hienot hymyt ja arvoituksista laadittu kerronta ainutlaatuisia. =========================================================== Jean-Pierre Jeunet on yksi niistä harvoista elokuvaohjaajista, jotka ovat tuoneet jotain toivoa elokuvan tärkeimmälle käyttötarkoitukselle, uneksunnan välineenä. Kun yksikin ohjaaja rohkenee tehdä niin laji- ja katsojaryhmistä riippumatonta elokuvitelmaa, muuttuu kaikkien muidenkin elokuvien katsominen: värit käyvät merkityksellisiksi korostamilleen pinnoille, yksityiskohdat käyvät muistoiksi koko sivilisaation lapsuudesta. Keskinkertaisen Alien-kokeilun (1997) jälkeen Jeunet on palannut omilleen entistäkin viisaampana ja, jos niin voi sanoa, entistäkin omaperäisempänä. Aihekin tuntuu sellaiselta, että ranskalaiset jos ketkä ovat sille omistautuneet: lähimmän kyläyhteisönsä ulkopuolelle asettuva ja sitä huomaamatta manipuloiva hahmo. Mutta päinvastoin kuin tämä kasvottoman pahantahtoisuuden aikakausi edellyttäisi, Jeunet kuvaakin tuntematonta hyväntekijää, Amélie-tyttöstä, joka palvelemalla salaa muita välttää käsittelemästä oman elämänsä yksinäisyyttä. "Amélie" ("Fabuleux destin d'Amélie Poulain, Le", 2001) on väriallegoriana vastakohta amerikkalaiselle "Pleasantville"- elokuvalle (1998), jossa iättömän konservatiivinen, tv-maailman sisällä kummitteleva amerikkalainen pikkukaupunki muuttui hitaasti värilliseksi, kun siihen saapui seksiä ja aistillisuutta. "Améliessa" maailma on sitä vastoin läpensä aistikas, seksikin kuuluu siihen niin itsestäänselvänä, että sen esittämistä ei tarvitse erikseen kommentoida tarinassa. Mustavalkoisuus saapuu siihen valokuvien muodossa: revityt passikuvat osoittavat etteivät identiteetit olekaan niin kokonaisia ja ruumiillisia kuin miltä Amélien maailma näyttää. Ratkaistessaan passikuvien arvoitusta Amélie ratkoo omaa ujouttaan ja yhdistää tarinansa isänsä ja muiden tarinoihin, saa muut syrjäytyneet näkemään itsensä ja auttamaan itseään. Kerronnallisten keinojen älykkyydestä huolimatta "Amélie" on yhtä konservatiivinen ja ihmiskuvaltaan typistetty kuin "Pleasantville". Ohjaajan mielikuvitus rullaa kyllä, kun keksitään miten ihmisiä luonnehtivat pienet vivahteet saadaan esitetyksi ('tää tykkää kuplamuovin puhkomisesta, tää jääbaletin vaatteista') tai miten kohostaa mysteeri erikoisefektein, mutta ihmisistä ei kuitenkaan osata sanoa enempää kuin että ovat niin ihania nuo "viidennen kerroksen pikkuneidit". Samaa patasovinistista hönttöilyä ovat eri asuissa tarjonneet kaikki ne leffat, joissa nuori "ystävätär" esitetään arvaamattoman aistikkaassa ja maagisessa tilassa, kun se on vasta siirtymässä yhden isähahmon (biologisen) valtapiiristä toisen isähahmon (sosiaalisen) valtapiiriin. Vasta kun siirto on onnistunut (Amélien tapauksessa luuherkälle maalarille), tyttönen voi kiinnittyä tiettyyn sosiaaliseen ympäristöön, noudattaa mestarinsa ohjetta ja valita sosiaalisesti asianmukaisen sulhasen. "Amélie" on siis vain "Nikitan" läpivalaistu sisarpuoli, jolla tappavan vauhti on muuttunut elämää luovaksi riennoksi; sama pätee näiden elokuvien vaikuttavuuteen, että action toimii nyt lumouksen luomiseksi, Amélien ympäriltä tulvahtava elämänkirjo osoitetaan niin rikkaaksi kuviltaan, että leffa perustelee itse itsensä, etenkin kohtauksessa jossa Amélie sieppaa sokean kynkkäänsä ja kertoo meille epäröiville hämärän lapsille, mistä yksityiskohdista kuvien maailma koostuu. Paljon ansiota leffan visuaalisesta voimakkuudesta menee näyttelijöille, etenkin Audrey Tautou pääosassa on kaikkien viidennen kerroksen nymfetti joukossa ilmestyksen kaltainen hahmo, niin pitkälle fantisoitu, että mustavalkoisen elokuvan aikakautena hän olisi näyttänyt pelkästään neurootikolta. Mathieu Kassovitz passikuvia harrastavana poikafrendinä tekee asiallisen lämpimän roolin, hänenkin rauhallisuutensa korostaa Tautoun näyttelijäroolia, antaa tälle tilaa pauhata. Erityisen tärkeää on kuitenkin Dominique Pinon , näyttelijä Jeunet'n perusjengistä, jonka ilkeä klovninnaama vääntää leffan välittömästi tummahkon koomiseen tyylilajiin. Hmm, teatteriin mennessä pelkäsin, että juuri tämän elokuvan aikana katsojat varmaan nauravat 'väärissä' kohdissa ymmärtämättä Jeunet'n filmien viksuutta, mutta taisinkin olla itse se ainoa hörähtelevä häirikkö… Toisaalta teatterista poistuessa huumoristakaan ei jää jälkeen kuin pitkä vino hymy. "Pleasantvillen" kaltaisuutta etsittäessä näkee miten "Amélie" on pelkkä söötti yhdistelmä esimodernia kyläyhteisöä, modernia kehitysuskoa identiteetin vapaaseen työstämiseen sekä postmodernia kitchiä, joka suojelee maailman moneliaisuudelta ja liiallisuudelta. No joo, on se kauneimpia näkemiäni elokuvia, mutta Jeaunet'n tuotannossa myös erityisen luotaantyöntävä absoluuttisen hallitussa, historiasta irrotetussa kuvamaailmassaan. Esimerkiksi prinsessa Dianan kuoleman käyttäminen romanttisena paralleelina Amélien elämälle on sellaista soopaa, joka omassa tarinamaussani ei kelpaa fylliksi ei fantasiaksi, ja haiskahtaa enempi aralta vetoomukselta ranskalaiseen monarkkien palvontaan. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 2.11. 2001 Soikkelin elokuva-arkisto