======================================================== Lyhyesti: "American History X" on raju ja pohtiva draama USA:n nuorisofasismista. Suvaitsemattomuutta se analysoi todenoloisesti ja toiveikkaammin kuin monet jengifilmit, vaikka fasismin sosiaalinen analyysi jääkin psykologisen ja kapean kotikuvan taustalle. Edward Norton -takuu. ======================================================== Näyttelijöitä kannattaisi ajaa useammin klaneiksi. Entisiin rooleihinsa leimautuneet tähdet, kuten lapsenkasvoinen Edward "T2" Furlong tai femmemilitantti Sigourney "Alien" Weaver alkavat näyttää paljailta ja uskottavilta. Ei katu- uskottavilta vaan yksinkertaisesti edustamiensa lajityyppien näköisiltä. "American History X" -elokuvassa Furlong esittää skinigangsterin pikkuveljeä ja toinen Edward, Norton, isoveljeä, joka löytää rasisminsa rajat vasta vankilassa. Kiinnostavampi tällainen tarina olisi jos isoveljen sijalla olisi isosisko (vaikkapa klani Weaver...), mutta tämä elokuva etsiikin opetusta yleistettävyydestä, ei erityisyydestä. Ylipäänsä naishahmojen jääminen statisteiksi osoittaa tällaisten leffojen kapeuden, omistautumisen jätkäwesternille. Sosiaalidraamana "American History X" on hyvä, vaikkei mitään ainutlaatuista. Bonusta tuo lähinnä Edward Nortonin roolityö, jossa pehmonuoresta muovautuu kovis ja koviksen sisältä kuoriutuu todellisuudentajuinen aikuinen. Herkkyyden ja armottomuuden välillä Norton taipuu isommassa skaalassa kuin "Primal Fear" -leffassa (1996), jossa hän nokitti 6-0 asianajajaansa esittäneen Richard "Tukka hyvin, kaikki hyvin" Geren. Toisaalta on turhanaikaista juhlia Nortonia uuden polven luonnenäyttelijänä, jos hän perinteisten jätkäleffojen yhden ilmeen sijaan hallitsee kurillisesti kaksi ilmettä. Gere-filkassa ja Allenin "Everybody says I love you" - elokuvassa Norton oli vielä yhtä lapsenkasvoinen kuin Furlong tässä X-elokuvassa. Nyt Norton näyttelee skinin arkkihahmoa, Derekiä, joka on bodannut yhtä totisesti kroppaansa kuin aivojaan. Sitäkin hätkähdyttävämpi Derek on tämän alkaessa ymmärtää aiempia tekemisiään. Kumpi hahmo on realistisempi? Mustavalkoisena kuvatut muistelut rakentavat legendaa idealistisesta isoveljestä, joka kiertää saarnaamassa rotutietoista vihaoppia skinipiirissä. Nykyhetken väreissä kuvatut jaksot paljastavat legendan onttouden paitsi pikkuveljelle myös katsojille. Mustavalkoiselta näyttänyt legenda muuttuu moniväriseksi ja -sävyiseksi todellisudueksi, johon on pakko ottaa välimatkaa. Legendalla ei nimittäin ole kuin kolmen vuoden välimatka kehyskertojan nykyhetkeen. Kehyskertojana toimii pikkuveli, joka saa kotitehtäväksi tulkita isoveljen legendan, "American History X". Pikkuveljellä on viimeinen mahdollisuus irrottautua ajoissa fasistisesta liikkeestä, isoveljellä viimeinen mahdollisuus romuttaa rakentamansa idolimalli. Huomionarvoista on, että esimerkiksi Hitlerin karismaattista asemaa natsiliikkeessä on kuvailtu (Klaus Theweleitt) juuri isoveljen kaltaisena roolina, jossa esikuva kutsuu paikattomia nuoria kansalliseen olohuoneeseen. "American History X" on nykypäivän katuwestern, jossa pistoolisankarin sijalla on kotiseutunsa maineikkain skini, kodikkaan pikkukaupungin tilalla kaksi miljoonaa maahanmuuttajaa imaissut Floridan suburbania, ja sen pistoolisankaria ihailevan pikkupojan sijalla normaalia fiksumpi koululainen. Mielenkiintoisinta westernin kierrätyksessä on se, että pistoolin sijalla on puhe, puheen sijalla pistooli. "Kadulla et pärjää propagandalla" on lähtökohta sille, että fasismia ei käsitellä pelkkänä nuorisosairautena. Etenkin leffan vankilajaksojen uskoisi saavan toisiin ajatuksiin niitä, jotka uskovat ehdottomuudellaan saavansa suojan maailman arvaamattomuutta vastaan. Jopa vankila on yhteisö, jossa fasistinen usko osoittaa toimimattomuutensa ja sisäänrakennetun itsetuhon. "Elämä on liian lyhyt olla vihainen koko ajan." Ku Klux Klan on disneylandiaa verrattuna siihen rasismiin mikä kytee USA:n kaupungeissa. Jengi- ja nuorisorasismi on jo sikäli universaalia, että tällainen leffa ei tarvitsisi isättömyyden draamaa puhutellakseen yleispätevästi katsojia kaikissa sosiaaliryhmissä, niin jenkkilässä kuin Suomessa. Psykologisesti vakuuttavaa on skiniliikkeen analyysi: ylinnä on laskelmoiva teoreetikko, hänen välineenään karismaattinen esiintyjä, ja hänen alapuolellaan lauma auktoriteettitarpeista nuorisoa. Vähemmän vakuuttavaa on se, miten näiden ehdottomimpien kundien luonne selitetään perhetaustalla: konservatiivinen poliisi-isä ja liberaali opettaja on asetelmana vähän väkinäinen ja helppo, sellaista simppelöintiä johon videokansiin painetut motot rakentuvat ("Isien synneistä on maksettava"). Vaihtoehtona olisi kuvata sitä pientä murtumakohtaa, jossa yksilön rasismi sulautuu joukon fasismiin, tai perhettä eristettynä pakopaikkana, niin kuin mafialeffoissa. Onnistuihan se ehdottomuuden tuottaman umpikujan kuvaus esimerkiksi "Pikku Odessassa" (1994), jossa siinäkin Edward Furlong esitti tappajan pikkuveljeä. Toinen ongelma elokuvassa on se, että puhuttelevuuden lisäksi siihen on lisätty pelotteluefekti. Väkivallan julmuus luo omanlaisena realismin, toki, mutta se suotta lähentää tätä leffaa armottomiin jengikuvauksiin kuten "Boyz N the Hood" (1991) tai "Colors" (1988). Siksipä tällaisen elokuvan käyttäminen keskustelun pohjana edellyttäisi pidempää jutustelua paitsi USA:n myös elokuvien historiasta. Toisaalta en ihan ymmärrä, kuinka Edward Norton voi tällaisen elokuvan jälkeen mennä "Fight Clubin" kaltaiseen leffaan, jossa katuväkivalta onkin vain osa kevyttä satiiria. -- M.G. Soikkeli Tukattomuuden tutkija vsta -78 Videolta 10.2.2001 Soikkelin elokuva-arkisto