======================================================= Lyhyesti: "Amores perros" ei edusta maailmanelokuvaa, vaikka sen paikallisväri on suorastaan silmillekäypä. Kyseessä on 3 x 50 min elokuvanovelleja, joiden fiksuus on vahvoissa tarinoissa ja raikkaan realistisessa kerronnassa. Miinuksena ovat pakolliset r&a -efektit, tuhnuinen seksi ja rötöinen väkivalta: Mexico City miesten silmin. ======================================================= Kun Hollywood-elokuvissa edelleenkin esitetään pakounelmaa Meksikoon, rajan toisella puolen osataan näyttää lohduttomiksi kuin kuolema itse, silloinkin, kun elokuvan kertomukseen lainataan Hollywood-konseptista cowboy-hahmo ja takaa- ajokohtaus. Ibero-amerikkalainen machismo lupailee myyttisenä elämäntapana ihan samoja asioita kuin rock-kukon myytti: seksi vapauttaa nuoren ihmisen, miehen seksuaalisuus on aggressiivisen peittelemätöntä ja ensisijaista naisen seksuaalisuuteen nähden, eikä nainen juuri muuta seksiltä saavuta kuin valtaa miehiin nähden. Vaikka "Amores perros" (2000) ammentaa tarinansa näin simppelistä maailmankuvasta, se kertoo kuitenkin paljon enemmän kuin pelkistä machokukoista ja heidän koiristaan. Triptyykkimuodon ja eräänkin elokuvassa keskeisen mainoslakanan vuoksi sitä tulee verranneeksi jopa Kieslowskin trikolori-filmeihin, onhan episodeissa uskonnollinen alateksti: 'rakkaat koirat' ("dominikaanit"?) tarinoiden johtomotiivina tuovat esille rakkaudettomuuden muodot ihmisten välillä, toimivat kohtalokkaina välittäjinä ja lojaliteetin mittaajina - ihan kuten Kieslowskin "Punaisessa". Jopa kaksoisolennon idea kummittelee näissäkin tarinoissa: rakkaus ei täsmenny vain yhteen ihmiseen, samankaltaiset (veljekset) pyrkivät tuhoamaan toisensa, mutta syy tällaiseen aggressioon ei välttämättä ole "luonnollinen" vaan lähtöisin yhteiskunnan kyvyttömyydestä katsoa taaksepäin, historiattomuudessa, kodittomuudessa. "Amores perros" - filmissä ihmiset selviävät vähemmällä kuin koirat, mutta ainoa, joka kohoaa olosuhteiden yläpuolelle on koiria suojeleva desperado, hahmo Meksikon lähimenneisyydestä. Postmodernina proletariaattikuvauksena "Amores perros" tuo puolestaan mieleen "Shanghai Express" -elokuvan; citytarinoiden linkittyminen toisiinsa syrjäytyneiden kautta, yltiörealistinen kuvaus autenttisen repaleisessa ympäristössä, kuollut valo julkisissa tiloissa. Kun ennen vanhaan duunariromanssissa rakkaus merkitsi sosiaalista liikkuvuutta horisontaalisesti (no, joskus lihallisestikin) ja työ liikkumavaraa vertikaalisesti yli sosiaalisten rajojen, nykypäivän proleromanssissa työ on korvattu väkivallalla ja rakkaus seksillä. Ehkäpä tämä asetelma on jo vuosikymmenet piillyt rikosfilmeissä, mutta niiden sosiaalinen protesti on ollut mitätön verrattuna näihin postmoderneihin, protestiltaan tylyihin prolefilmeihin. "Amores perros" on yhtä kuin pieni elokuva rahasta, pieni elokuva rakkaudesta ja pieni elokuva tappamisesta. Sen tabunmurtovoima perustuu lähinnä sille, että keskivertofilmeissä ei yleensä esitetä eläinten vahingoittamista, vaikka ihmisiä pilkottaisiin miten pittoreskisti; kärsivät, veriset koirat ovat näky, joka tämän vuoksi syöpyy mieleen tehokkuudella, joka tarinoiden kannalta on kyllä perusteltuakin Mutta kun affektihakuisille tarjotaan makupalana vielä harvinaisen realistinen autokolari, voi syystä epäillä, millaisille r&a -markkinoille ohjaaja Alejandro González Iñárritu filmillään pyrkii. -- M.G. Soikkeli Videolta 6.5.2002 Soikkelin elokuva-arkisto