============================================================== Lyhyesti: "Apinoiden planeetta" on turha ja tarkentumaton klassikkoscifin uudelleenfilmatisointi, jonka tuotannollinen panostus näkyy lähinnä maskeerauksessa. Hyvästä alku- asetelmasta huolimatta juoni leviää käsiin, mitä korostaa eloton päänäyttelijä Mark Wahlberg. Burton tuotemerkkinä = tylsyys. ============================================================== Hyvien scifielokuvien puuttuessa joutuu katsomaan keskinkertaisia ja jopa kehnojakin, tosin jos "Apinoiden planeetan" (2001) absoluuttisen löysyyden olisi tiennyt ennalta, ei tästä hömpästä olisi maksanut edes videovuokran hintaa. Uransa alussa Tim Burtonin ohjaajanimi oli yhtä kuin katsojan takuu mielikuvitusrikkaalle elokuvalle. Tänä päivänä Burtonin nimi on takuu vain tuottajille. Uutta "Apinoiden planeettaa" oli onnistuttu markkinoimaan siinä määrin spektaakkelin oloisena filminä, että vasta jossain puolen tunnin kohdalla tajusi kuinka mitäänsanomaton, B- tuotantojakin ahdetumpi ja mielikuvitusköyhempi oli tämän elokuvan studiokeskeinen maailma. Digiavusteisia ulkokuvia oli käytetty ihmeen vähän, viidakko oli tasan kasvihuoneen näköinen, ja aavikko ja avaruus olivat ainoat taustat, jotka jotenkuten näyttivät siltä miltä pitääkin: isolta tyhjyydeltä. "I go to get my chimp", sanoo sankari, mikä on ihan hyvä motto ja pyrkimys ekologisen aikakauden scifi-filmille. Apinoiden habitaatti ei kuitenkaan ole kummempi kuin apinoiden hiekkakuoppa. Hauskojahan ne muutamat, burtonesquelta maistuvat 'apinoiden makuhuone' -kohtaukset ovat, jahka päästään kasvihuoneesta ja hiekkakuopasta sisätiloihin. "Apinoiden planeetta" -filmin suurin puute scifinä on, että kuvista löytyy kyllä kaikenlaista geneeristä roinaa, etenkin alkupuolella, mutta siitä puuttuu lähes tykkänään ihmeen tunto. Paljon mainostetut käännekohtaukset elokuvan loppupuolella ovat ideoina tieteisfantasiaa parhaimmillaan, mutta ne kulutetaan vitsin lailla nopeasti, ilman kehittelyä ja tunnelman luomista. Ongelmat johtuvat siis tasan samoista tuotannollisista syistä kuin minkä tahansa toimintafilmin tylsyys: tehdään lyhytjännitteistä 10-2-10 -tahtista elokuvaa lyhytjännitteiselle, tietokonepelien ja musiikkivideoiden kuvailmaisuun tottuneille teinikatsojille. "Apinoiden planeetan" kohdalla erityinen tuotannollinen onnettomuus oli vielä aikataulun kiristäminen filmin loppuvalmisteluissa. Lajiperustaa eli kuvastolainaa uusi "Apinoiden planeetta" lainaa yllättävänkin paljon Hollywoodin vanhoista roomalaiset vs. kristityt -spektaakkeleista. Muinaisen Rooman valtakuntaa, poliittisten ja militarististen voimien vastakkainasetelmaa korosti kyllä aiempikin filmatisointi (1968; Boullen romaanin lainausten suuntaa en nyt muista). Saadaanhan sillä tavoin isännät ja orjat -asetelma liittymään ennemmin (kunniakkaaseen) kristilliseen historiaan kuin (kunniattomiin) Ameriikan orjamarkkinoihin. Burtonin valitsema filmilopetus on tässä mielessä hienoinen kannanotto poliittisesti tiedostetumpaan suuntaan. Huomiohan kiinnittyy siihen, miten lajivitsien ohessa nousevat väistämättä pintaan rodulliset allegoriat: kohtelevatko pääasiallisesti tummapintaiset orjuuttajat pääasiallisen valkoihoista väkeä samalla tavoin kuin tuotemerkkituttu Ameriikan kansakunta vielä 150 vuotta sitten? No kohtelevat kyllä, mutta tuotannollisista syistä Burtonin wasp-sankari on yhtä aivoton ja analyysikyvytön hahmo kuin minkä tahansa toimintafilmin. Lainakamalla ei kuitenkaan pitkälle päästä, ei edes scifissä, jossa vaihtoehtoisen tai tulevaisuuden kulttuuriin voitaisiin ainakin periaatteessa kierrättää lähes mitä tahansa nykymaailmasta. Nämä lainaukset kun kuitenkin tuovat mukanaan sisältöjä, tavaroiden ja tyylien merkityksiä, joita pitäisi jossain määrin saattaa yhteen. Tätä ajatuksellista pohjatyötä ei "Apinoiden planeetan" uudelleensovituksessa ole juurikaan tehty. Vanha stoori on vain apinoitu uusiin lavasteisiin ja lavennettu uudella kehyksellä. Kun hahmoja ei ole ajateltu sen pidemmälle kuin mitä on lainattu vanhasta tarinasta, on filmin dialogi auttamattoman tylsää ja juoni falskaa kaikenmoisista yhteensattumuksista. Filmin on tärkeämpi näyttää brandiltaan kohtauksittain kuin että kohtaukset saataisiin toimimaan draamallisesti, etenkään toisiinsa nähden. Kovasti huomiota on pantu siihen, että apinat eivät vaan näyttäisi kömpelöiltä puppeteilta maskeissaan, joten kuva on tunkkaisen tiivistä, epäelokuvamaista, aina kun apinoita on mukana kohtauksessa. Ihmeen tunto -mittari menee lukemissa alaspäin koko elokuvan ajan, kun ihmisten ja apinoiden yhteentörmäys on pelkkää suurmiesten fysiikkaa eikä oliosuhteiden kemiaa, puhumattakaan politiikasta. Kaikki mahdollisuudet ihmisen ja apinan vuoropuhelusta jätetään käyttämättä, ja siten scifin olennaisin aines. Kerran ne ihminen ja apina pussas, mutta vielä sen pidemmälle ei ensimmäisessä yhteydessä päästä. Wahlberg, Kris Kristofferson ja suu-törröllään-näyttelevä- mallityttö takavasemmalla olivat kaikki yhtä matalia valintoja latteaan elokuvaan. Toimeliaan energian ruumiillistumanakin tärkeämpi on Tim Rothin esittämä raivokas apinakenraali, filmin varsinainen dynamo. Maskinkin lävitse sympaattinen oli myös Helena Bonham Carterin esittämä tiedenainen, vaikka tuskin minä häneen pettyisin turkisbikineissäkään... Lisää elämää hukattavaksi: www.planetoftheapes.com -- M.G. Soikkeli Videolta 06.04.2002 Soikkelin elokuva-arkisto