Baader-Meinhof -kompleksi ========================= Olihan tämä tuloillaan: terroristeista tehtiin ensin äärimmäisen pahiksen perikuvia ja sitten aletaan erotella, ketkä olivatkaan hieman jalompia motiiveiltaan ja kompleksisempia taustaltaan kuin terrorin harjoittajat 2000-luvulla. Ekstremismieksploitaatiota? Perikatobrändäystä? Yhhyh. Mutta kukapa muu (Euroopassa!) rohkenisi käyttää moiset määrät rahaa tarkan ajankuvan tuottamiseen kuin saksalaiset - ja missäpä muualla voitaisiin tarkastella niinkin tasapuolisesti terroristiryhmän ja viranomaisten ponnisteluja kuin historiansa traumoille omistautuneessa maassa? "Baader-Meinhof -kompleksi" (2008) on tosiaankin hieman kiusallista katsottavaa, koska vallankumous on näytetty siinä niinkin rokahtavaksi ja pyssytouhuille omistautuneeksi. Ikään kuin saksalaisen militanttivasemmiston lietsomaa ilmapiiriä 1970-luvun kynnyksellä ei voitaisi mitenkään muutoin kuvata kuin näyttämällä yksityiskohtaisesti molemminpuolinen sokea väkivalta, niin yhteiskunnan kuin RAF:n. Varsinaista juonta elokuvassa ei ole, paitsi jos katsoja ei tosiaankaan tiedä miten RAF:n jäsenille lopulta kävi. Siinä tapauksessa hän voikin jännittää, onnistuvatko pienen aktiiviryhmän jäsenet keräämään lisää toimijoita, joiden avulla he voisivat vapauttaa jo vangeiksi joutuneet sankarihahmonsa. Vallankumousromantiikkaa elokuvassa ei tosiaankaan säästellä, ja välillä se jopa koskettaa samanlaisella yleisinhimillisellä tasolla kuin Ken Loachin elokuvassa "Maa ja vapaus" (1995) tai vaikkapa Che Guevara -kuvauksessa "Moottoripyöräpäiväkirjat" (2004). Tarkoitan nyt sellaisia kohtauksia, missä esimerkiksi Gudrun Ensslinin pappisvanhemmat selittävät tyttärensä puheenvuoron olleen heillekin "vapauttava" tai missä nälkälakkolaisen hautajaisissa nyrkit nousevat kuin itsessään, siis tasan sama ikoninen kohtaus kuin "Maa ja vapaus" -filmissä, mutta ilmeisesti aina yhtä vaikuttava. Kamalan kitsisiä kohtia tässä elokuvassa riittää kuitenkin enemmän kuin 'keittolounas sisäministeriössä' -kohtauksen tapaisia helmiä; etenkin Jordaniaan ja Irakiin sijoittuvat kuvitelmat RAF:n yhteistyöstä arabimilitanttien kanssa ovat kuin kehnoa parodiaa toimintajännäristä. Isoimmat ongelmat ovat rakenteellisia ja asenteellisia: pinnallisella hahmokuvauksella ei saada aikaan draamaa, jota voisi alkaa ja sulkea. Lisäksi Andreas Baaderia esittävä näyttelijä on aivan liian salskea rokkarityyppi hahmoonsa, ja jostain syystä Ulrike Meinhof saa vähemmän huomiota kuin Gudrun Ensslin. Erinomaisia näyttelijöitä he sinänsä ovat, ja merkittävin syy tämän elokuvan kestämiselle yli sensaatioarvonsa. Tuotteena tästä elokuvasta jää vaikutelma, että se on sittenkin vain kompromissi jännäriviihteen ja aikalaiskuvan välillä. Kun tunnelmaa johdattelevat musiikkivalinnat (Joplin ja Dylan) ovat nekin totaalisen väärässä filmissä, voi vain odottaa, että tämän produktion virheistä opitaan vielä jotain historian hirveyksiä brändäävien tuottajatuolilla. Omaksi lohdukseen he voivat toki todeta, että läheskään yhtä banaali terrorismin kuvaus tämä ei ole kuin Spielbergin "München" (2005). Soikkelin elokuva-arkisto