BABEL (2006) =========== "Babel" on kolmelle mantereelle sijoittuva, kolmesta tarinasta koottu maailmanelokuva, jossa käsitellään aikamme kolmea suurta teemaa: kommunikaatiota, turismia ja väkivaltaa. Näiden kolmipyhäyhteys on vähän kuin kivipaperisakset. Turismi päihittää aina kommunikaation ja väkivaltarakenteet karkottavat turistit, kunnes puhelinyhteys saadaan avattua ja ihmiset pelastettua jopa väkivallalta, itsen tai muiden turmelulta. Valtavirtafilmeistä "Babelin" erottaa selviten se, että seksiä käsitellään ihmiset vieraannuttavana tekijänä ja taloudellista menestystä perheet halvaannuttavana ominaisuutena. Ihmiset elävät kolmessa erilaisessa erämaassa: fyysisessä (Marokon vuoristoseutu), sosiaalisessa (meksikolaiset vierastyöläiset USA:n puolella) ja psykososiaalisessa (Japani kohteliaan kohtaamattomuuden yhteiskuntana). Erämaan ylittäminen johtaa jokaisella elämän totaaliseen muutokseen. Perusturvaa ei ole kellään tahi missään, koska elämme jo maailmankylässä, Baabelin maailmantornissa, jossa kulttuurit limittyvät toisiinsa ja sotkevat kommunikaation mahdollisuudet. Räikeimpänä esimerkkinä elokuva käyttää diskoa, jossa kaikki ihmiset ovat yhtä kuuromykkiä kuin sen japanilainen päähenkilö. Sen vastakohtana näytetään meksiolainen hääjuhla, jossa sukupolvet ja -puolet kohtaavat toisensa luontevasti. Tuloksena on ihmiskohtaloita, joissa lapset ja aikuiset, naiset ja miehet käyttäytyvät hämmästyttävän samankaltaisesti: lapset ottavat kantaakseen vanhempien syyllisyyden, naiset joutuvat huolehtimaan ongelmista joita miehet lähtevät pakoon, - ja murrosikäisillä tyttärillä ei ole tässä sapiensin maailmantilanteessa muuta tilaa kuin roikuskella alasti parvekkeella? Niin kai sitten. Elokuvan katsomisen aikana pidin kyllä "Babelista" kovastikin, koska sen tunnelmat ja henkilöhahmot tuntuivat niin aidoilta; erinomaisesti valittu musiikki satsattiin tärkeimpiin tilanteisiin. Erämaan kolme muotoa kävivät koettaviksi ja ymmärrettäviksi ilmeisen tarkkaan harkitun käsikirjoituksen ansiosta. Tarinan vaikuttavuuteen olisi ehkä voinut riittää ihan pelkkä Marokko- tarinakin: Japanista alkanut tapahtumaketju iskeytyy keskellä erämaata amerikkalaiseen turistiin, mutta todellinen tuska ja katastrofi tapahtuvatkin toisaalla kuin se millä meitä katsojia eniten ahdistetaan. Toisaalta tässä Marokko-tarinassa nimekkäät ja kasvokkaat näyttelijät (Brad Pitt ja Cate Blanchett) antavat tunteen siitä, että episodi on rakentamalla rakennettu. Vasta kuvan siirtyessä Meksikoon ja Japaniin palaa vaikutelma siitä, että tämä kaikki tapahtuukin todellisessa maailmassa. Elokuvan lopulla "Babelissa" ei ole enää muuta kerronnallisesti oivallettua kuin se, että saamme nähdä yhden episodin loppuvan siihen mistä tiedämme toisen alkaneen, millä ohjaaja korostaa. ehkä jotain planeettamme aikavyöhykkeiden erillisyydestä? Että olennaista ei ole tapahtumien ketjuttuminen yli planeetan vaan se miten samankaltaisia ne ovat, sittenkin, moraaliltaan? Tiedä häntä. Etenkin Marokko-tarinan helpohko ja helpottavaksi tarkoitettu lopetus tuntui niin päälleliimatulta, että elokuvat vahvat tunnelmat haihtuivat. Tällaiset elokuvat ovat hyvää tarkoittavuudessaan sellaisia ekumeenisia äkistyksiä, että pienen ihmisen puolta pitäessään ne unohtavat elokuvan tarvitsevan myös elokuvallisesti KOOTTUJA persoonia, ei pelkkiä uhrikuvia ja vanhatestamentillisia väärinkäsityksiä. Elokuvan lopulla irvailu Yhdysvaltain terroristimanialla on yhtä helppoa kuin sympatiapisteiden kerääminen arabipoikien yksinäisyydestä. Jep, tämän elokuvan loppuun päästyä en sitten pitänytkään sitä enää niin erityisen vaikuttavana ja tärkeänä. Muihin monilineaarisiin filmeihin kuten "Mangoliaan" tai "Crashiin" verrattuna tämän ansiot ovat sittenkin vain visuaalisia ja dokumentaarisia. Nykypäivän multimediapallolla se ei ole vielä paljon se. -- M.G. Soikkeli Tampereella 12.1.2007 Soikkelin elokuva-arkisto