========================================================= Lyhyesti: "Badding" yhdistelee satua ja totta päästäkseen legendaarisen tunnelaulajan mielen maisemaan. Hyvin kohteensa oloinen ja kauniin nostalginen kohtauksittain, kokonaisuutena yhtä hajallaan kuin muut Pölösen pitkät elokuvat. Myös yritys läpileikata julkisuuden muutoksia. ========================================================= "Badding" (2000) on yhdistelmä kesäistä road-movieta, kaurismäkeläistä einesrealismia, "Doors"-vaikutteista musiikkileffaa, ja ohjaaja Markku Pölösen tavaramerkkiä eli reteetä maaseudun miekkosten lähikuvausta. Hotapulveria lotraava mopojätkä, sateisen ikkunan lävitse nähty peräkamaripoika, divarista suosikkisarjiksiaan penkova hampuusi, lumihangessa rakkausrunoa tavaava finninaama; niin, nuo mainiot miehemme "vihersektorialalta", ei ihan viimeinen, vaan kaksi viimeistä mohikaania kirveet jo kaivoon viskanneina ja kaupunkiin muuttaneina. Pidin tästä muusikkoleffasta paljon enemmän kuin "Kulkuri ja joutsenesta", jossa hukattiin yhtä paljon kuin löydettiin, mutta en lähellekään niin paljon kuin "Pitkästä kuumasta kesästä. Eikä se johdu pelkästään sukupolvisuosimuksesta. "Badding"-elokuva on niin epätasainen kuin kokoamalla koottu suomalainen menestysleffa voi olla, ja silti vastustamattoman autenttinen: ei niinkään aikakauden, kuten sen tarkkaa lavastusta on kehuttu, vaan ihmistyypin. Mitä lähempänä ihmistä ollaan, sitä enemmän tiivistyy myös 60-80 -lukujen Suomesta. Aivan kaikessa "Badding"-leffa ei tähän yleistykseen pysty mutta riittävänä paljossa. "Mulla ei mene Ossi kamalan hyvin". Kun niin arkisen yleiseen toteamukseen saadaan ladattua niin vahva tunne kuin "Badding" parhaimmillaan tekee ja niin alkupuolella elokuvaa, filmi on jo voittanut katsojan puolelleen. Kohtaus ei ole liikuttava siksi, että se olisi sentimentaalinen: että raulin kaltainen hahmo tulisi ilmaisseeksi itsestään jotain syvempää ja autenttisempaa. Kohtaus on liikuttava tasan siksi, että katsoja tietää jo miten tämän tarinan raulit reagoivat ammattiauttajaan ja miten he hellivät omaa yksinäisyyttään kuin aarretta; niinpä Raulin kiivetessä Ossin autoon (oravanpesään...) liikuttavaa on se kuinka tuo sentimentaalisesti laskelmoiva lapsenmielinen ihminen on suurenmoisen vilpitön vaatimuksessaan: nyt sinä otat minut vastuullesi. Samalla katsoja kuitenkin jo tietää, että Ossi laskelmoi hyötyvänsä Raulista. Katsojan ironinen etumatka muuttuu happamiksi kyyneliksi, kun katsoja tajuaa että Rauli tietää miten sopimuksenvarainen heidän ystävyytensä on. Leffan takaumien kiinnostavuus alkaa kehittyä tästä: miten laskelmoiva ystävyys ja molemminpuolinen riippuvuus on voinut säilyä edes periaatteessa; miten nämä heput hyötyvät toisistaan ja miksi tarvitsevat toisiaan? Janne Reinikaisen tekemä Raulin hahmo on alusta alkaen realistisuudessaan liikuttavampi ja sympaattisempi kuin mikään Matti Pellonpään rähjärooli; sellainen näköiskuva, joka ei kerro pelkästään Rauli Somerjoesta vaan laajemminkin suomalaista nuorista miehistä, näiden kääntymisestä aina vain enemmän kohti lapsuuttaan ja sisäistä hiljaisuuttaan. Jossain kotinurkilla tarina kuitenkin alkaa hortoilla minne sattuu eivätkä käsikirjoittajat ole keksineet kuin kuvina täyteisen lapsuusmuiston, mistä löytyy yksi vilpitön syvyys lisää; mutta entäs se laskelmoiva puoli? Vilpittömän ressukkamainen kohtaus ex-tyttöfrendin ovella on vain sivuaskel. Paljon suurempi näyttäisi siis olevan Reinikaisen ansio Raulin hahmon rakentamisessa kuin käsikirjoituksen. Mutta hienointa tässä Mrkku Pölösen ohjaamassa elokuvassa on liioittelemattomuus ylämäki-alamäki - kuvauksessa. Raulin kaltaisen ihmisen elämä värähtelee pienemmällä asteikolla, vaikka ulospäin kiskotaan mitä milloinkin buumiin sopii, millaista julkkista hänestä kaivataan lavalle. Kuten jossain lehtijutussa elokuvan kohdetta kuvailtiin: RBS ei itsekään tiennyt, kuinka kultakurkkuaan käytti eli lauloi kehnoina päivinä todella pieleen mutta hyvinä päivinä kuin enkeli. Ennen kaikkea "Baddingissa" on oma vahva tunnelmansa; se kerätään niissä kohtauksissa, joissa ollaan lähinnä Raulin ominta maailmaa, lapsuutta tai nuoruutta tai lapsenomaista tarinan nykyhetkeä. Sen sijaan muut elokuvan hahmot on vedetty joko rockunelmaksi tai puskafarssiksi. Bradpitt- kasvoinen Peter Franzén esittää lapsuudenkaveria, roudari Ossia, ja tyttömäisyyttään heilimöivä Karoliina Blackburn on sellainen muotilehdestä repäisty nuoruushaave, jollaisia Somerolla ilmeisesti kasvaa joka töllin nurkalla. No, Pölösen elokuvien naiskuva ei ole aiemminkaan ollut tangolaulun uneksuntaa tai baaritiskin patsasta pohditumpi. Niinpä Pölönen on jo leffansa lähtökohdissa puolustanut henkilöhahmojen pinnallisuutta sillä, että tämähän on vain satua tai tangon taikaa ja onnenmaata. Yksiulotteiset hahmot sopivat kyllä puskafarssiiin, johon Pölönen on taipuvainen piristääkseen kuvakeskeistä kerrontaansa. "Baddingissa" siitä vastaa seinästä eli sarjakuvasta repäisty hahmo, Puntti Valtosen tekemä noutojätkä; lisäksi jäähallissa Raulia odottavat keikalle pellemäiset androgyynit, joista puheliaampi, Frank, on puolestaan Pertti Koivulan uran tyhjänpäiväisimpiä täytöksiä. Käsikirjoittajilla, Pölösellä ja Heikki Metsämäellä lienee ollut mielessään, että siirtymä 1970-luvun rockjulkisuudesta 80-luvun Dingo-julkisuuteen täytyy osoittaa sen keikkabisneksen kautta, mihin Badding tahdottomasti ajautuu mukaan. Pölösen elokuvien sukupuolitetun maailman voisi kuvailla vaikkapa tällaiviissiin: Dingokausi eli 80-luku: sukupuoli kaupungin opettamana performanssina Rockin 70-luku: sukupuoli tuottuu omassa toiminnassa Tangon muinainen Suomi: sukupuolet maaseudun 'luonnollisina' kasvumalleina Samalla käsikirjoittajat kuitenkin asettavat selvät rajat sille, millaista miehen roolia Rauli nössöilystään huolimatta täyttää: sentimentaalisuudessaan hän ilmaisee miehen sisäisestä elämästä jotain mikä voi tulla vain maaseudulta ja vanhan suomalaisen musiikin pohjalta. Raulin siis osoitetaan ylittävän ne samaiset mediaraamit, joilla hänet lyötiin rahoiksi tässä viimeisimmässä baddingbuumissa. Elokuva kokonaisutena on kutsu seurata päähenkilöä löytämään julkisen elämän autenttisuus, ja kun leffan lopussa yleisö tuijottaa Baddingia, tuijottaa se myös elokuvayleisöä niin kuin kollektiivinen peilikuva. RBS-hahmo on siis meedio joka saa valkokankaan yleisön, tuon kollektiivisen peilikuvan antamaan äänensä enkeli- Raulille; koko "badding" on vain sopimus jota toinen välittäjähahmo, Ossi auttaa solmimaan vuosikymmenten lävitse. Elokuva loppuu siihen kun tuo sentimentaalinen "vihreä mies", meedio palaa takaisin luontoon, mistä hän on tuonut ymmärryksen kyvyn kulttuurin pinnallistamille ihmisille, ja aivan viimeiseksi yleisö saa nähdä pelkät sanat: "Kiitos Rauli!". Kenen ääni se on? Yleisön joka puhuu ohjaajan suulla? Elokuvaa yhteen sitova kertojaääni harvoin toimii muutoin kuin tyhmimpien katsojien taluttajana, mutta "Baddingissa" se tuo huvittavan, surullisenkin ristiriidan päähenkilönsä sisäisen ja ulkoisen maailman välille. Ilman kertojaääntä leffa olisi vieläkin hajanaisempi, Pölönen kun ei tunnu osaavan päättää millä kohtauksilla hän haluaa nostattaa tunnelman ja miten pitkälle eteenpäin tämä nostatus toimii. Kohtausten välinen rytmitys on Pölösellä taas kerran harvinaisen repaleinen, eivätkä erityyppiset hahmot kohtaa hänen elokuvissaan millään mielekkäällä tavalla. Raulia noutamaan lähetetyn muusikko osuus on tuoda tilannekomiikka milloin mihinkin kohtaukseen; myös jotkut sivuhahmot, jotka tuntuisivat olennaiselta tämän tarinan Raulille, etenkin äiti ja tyttöystävä, jäävät tarpeettoman ohuiksi. Draamalliset latteudet kuitenkin menisivät paketin mukana, elleivät musiikkikohtauksetkin olisi niin erilaisia tyyliltään. Sisälavakohtaus jossa RBS laulaa "Fiilaten ja höyläten" on Pölöseltä samanlainen mestarinäyte kuin "Onnenmaan" tiiveimmät palat, tällä kertaa vain rockunelman kuvituksena, mutta ulkokohtaus rantalavalla on niin suoraa lainatavaraa ulkomaisista rockleffoista, että kohtaus ei ole edes hauska; onpahan vain samanlaista kiiltokuvamaista mainossälää, jollaiselle Pölönen jostain syystä omistautuu yhtä hartaasti kuin mopolle ja maitolavalle. Etenkin tuo rantarokkipala on niin banaali, että tekisi mieli kävellä ulos teatterista: miten tolloina ohjaaja oikein pitää katsojiaan? Koko "Badding" oli jäädä katsomatta, kun luin millaisen hehkutuksen Helena Ylänen siitä kirjoitti; nyt leffan nähtyä myös tiedän, että siinä oli puolet jaffaa siinä jutussa. Sitten keksin, että otan itsekin osani B-buumista ja kirjoitan artikkelin vaikkapa miestutkimuksen näkökulmasta: ja toden totta, jotain jörön pelkistettyä on tämän elokuvan miestyypissä, olipa se sitten enemmän pelkän Pölösen kuin nykysuomalaisen maailmankuvaa. Mutta teatterissa ei "Baddingia" ole välttämätön nähdä, päinvastoin, monella tapaahan Pölönen käyttää Kari Sohbergin vangitsemaa kuvaa niin kuin tv-mainosta. Ilman RBS:n väreilevää musiikkia sitä maisematapettityylittelyä ei kestäisi. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 23.10.2000 Soikkelin elokuva-arkisto