BARBAARIEN INVAASIO (2003) Elokuvan aika on ilta. Ei teatteriin mennä harjoittelemaan aamunkoittoa ja elämän kohtaamista uutena, vaan hyvästelemään meille tuttu maailma. Vaikka nykyinen leffakulttuuri on jo maallistanut teatterisaleja seurustelupaikoiksi, parhaimmillaan ne tarjoavat edelleen tilaisuuden hymyillä kaikelle mikä meistäkin katoaa kuvien virtaan. "Barbaarien invaasio" (2003) on vastustamattoman sympaattinen elokuva kuolemasta ja hyvästelemisestä, sen sinisin valo ja muutamat syksyisimmät hetket järven rannalla syventävät muuten niin kepoista tarinaa kiltistä jupista ja hänen kuolevasta isästään sekä tämän akateemisesta kaveripiiristä. Farssimaisen teatterilöpinän, jossa nokkelia repliikkejä ja tissihuumoria pudotellaan kuin kyseessä olisi musikaali ilman musiikkia, kyllä sietää, onhan aihe muuten niin vakava ja tarinan kärki kliseissäänkin koskettava: "On ollut nautinto jakaa lyhyt elämäni teidän kanssanne. Muistan hymynne." Tuollaisten repliikkien takia olisin valmis istumaan vaikka lopun elämääni teattereissa ja uskomaan petervonpakkisiin että elokuva voi olla elämää suurempaa. Vaikka ei se kuulostaisi niin hienolta jollei sitä sanottaisi valkokankaalla ranskaksi. Elokuvan iltakieli on ranskaa, m.o.t. Nyt kun Denys Arcandin "Amerikan imperiumin rappiosta" on 18 vuotta, tätä "Barbaarien invaasiota" katselee vähän kuin omahyväisen kanadalaisena vahvistuksena sille, miten oikeassa Arcand uskoo olleensa jo silloin. Elokuvan poliittisuuskin tuntuu olevan hakuperällä, ohimennen viittaillaan omaan barbaarihistoriaan - 1900-luvun sodat ja leirit hävittivät vain 135 miljoonaa ihmistä, kun amerikkojen alkuperäiskansojen hävitys 1500-luvulla vaati 150 [?] miljoonaa uhria, eikä sille ole vieläkään asianmukaista muistomerkkiä - ja tulevien kansojen historiaan eli syyskuun 11. barbaari-iskuun imperiumin sydämeen. Asiaa? Kyllä, mutta myös kovin helppoa. Tänä vuonna 63 täyttävä Arcand on tehnyt niin pitkän uran elokuvassa, että ehkä jäljellä on enää toistoa ja hyvästejä. Ja vain pieni osa hänen filmeistään on tullut Suomeen saakka, joten hyvä näinkin, että näemme edes toiston ilman alkuperää. Transmodernia? Jos niin haluan. Muut kansallisuudet saavat pilkkaa stereotyyppisistä edustajistaan, paitsi kanadalaiset itse: ranskalainen on bimbo, italialainen on homokokki, maahanmuuttajat diilaavat huumeita. Myös äijäkeskeinen kerronta on Arcandilla ennallaan, pateettinen kirkkoeksploitaatio "Montrealin Jeesuksen" tapaan ohimennen tehty sivujuonne ja todiste siitä, miten jumalattomassa maailmassa helvetillisintä on kuolevien yksinäisyys. Sitä vastaan kamppaillessa ovat kaikki keinot sallittuja. Heroiinilla helpotettu kuolinkamppailu järkyttää ja naurattaa samassa halvassa tyylilajissa kuin "M.A.S.H."- filmissä (1970) se makaaberin kaunis valvojaiskohtaus, jossa enkelikuoro laulaa "Suicide is painless". Ehkäpä Bergmanin "Mansikkapaikka" (1957) on ihan yhtä elitistinen kuolemankuvaus ja katsoja saa pohjimmiltaan sadistista tyydytystä siitä, että se EN ole minä joka olisin asemanikin vuoksi niin maailmasta eristetty kuin vanha kuoleva professori? Miten tahansa, "Barbaarien invaasiossa" kaveripiirin jättämät viimeiset hyvästit on ainutlaatuisen tunnevoimainen kohtaus juuri siksi, että sitä ennen on naurettu niin paljon ja pohjustavissa sairaalakohtauksissa on samanlainen lopun ajan tunnelma kuin Andersonin "Britannia Hospitalissa" (1982) tai von Trierin "Valtakunnassa" (1994). Henkilöohjaukseltaan "Barbaarien invaasio" on niin varmaa ja lopullista ilmaisua kuin ihmissuhdedramaalta voi parhaimmillaan vaatia. Erityisesti pidin siitä loppukohtauksesta, jossa sivistyksen pariin pelastettu narkkari hetkeksi leikkaa kiltin jupin käytännölliseen maailmaan. Niin, henkilöhahmot ovat paikoin lapsekkaan romantisoidut... mutta näyttelijät niin charmikkaita että Ristiriitaisiakin tuntemuksia filmi herättää, mikä ei johdu sen tarkoituksellisesta vaan tahattomasta provosoivuudesta. Barbaareita edeltävään aikaan ei ole paluuta kenellekään, sanoo Arcand ja osoittaa syyttävällä sormella mm. maahanmuuttajia. Toisaalta on elokuvan- ja teatterinammattilaiselta muutakin kuin elitismiä, että filmin lopulla hän toivon sijaan osoittaa kirjoihin joissa 1900-luvun kärsimykset on taltioitu todistusvoimaisesti: Solzhenitsynin "Vankileirien saaristo", Levin "Tällainenko on ihminen?". Voimme hyvästellä 1900-luvun ja ymmärtää miksi. Ei vähäinen iltahuuto elokuvalta. -- M.G. Soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto