============================================== Lyhyesti: elokuvat elokuvan tekemisestä ovat oma kunniaton lajityyppinsä, jossa etenkin jenkkifilmit paljastavat ironiansa köyhyyden. "Boogie nights" on lajityypin keskiluokkaa, mutta myös ylipitkä epookkileffa pornoteolli- suudesta. Nakuilun sijaan pääosassa vaatteet. ============================================== "Boogie nights" (1997) on retrokulttuurin ilmiöistä yksi harvoja vakavasti otettavia: 1970-luvun tyylitajua (90-luvun silmin kitchiä) tutkitaan pornofilmiteollisuuden kautta. "Boogie nights" on ajattomuudessaan oivaltava kuvaus yksinäisten ihmisten keskenkasvuisuudesta niin seksuaalisen kuin rahallisen menestyksen maailmoissa, mutta aikakauden parodiana se on juuri niin tylsä kuin amerikkalaiset roskakulttuurin ylistykset aina ovat. "Boogie nights"-leffan katsomiseen ei voi usuttaa muita kuin niitä, joilla 1970-luvun ilmiöt sinänsä herättävät lempeän nostalgisia tunteita. Sietää kuitenkin varoittaa, että loppupuolella leffa menettää täysin kurssinsa ja muuttuu tarantinolaiseksi väkivaltafarssiksi. Juonen kannalta käänteessä on perustelunsa, mutta mitään alkupuolen harkitusta leffakerronnasta ei säily sen jälkeen, kun keskushenkilö Dirk Diggleristä on tullut B- kulttuurin oma Ö-luokan diiva. Omalla asteikollani leffan puolituntiset saisivat arvosanatähtiä seuraavasti: 1. puolituntinen: **** 2. puolituntinen: *** 3. puolituntinen: ** 4. puolituntinen: * 5. puolituntinen: ** Väkivaltaviihteen sekoittaminen pornokomiikkaan paljastaa filkan todelliset karvat. Riippuu sitten katsojasta, jaksaako hän myhäillä tuolle kultaiselle aikakaudelle, mystiselle 1970-luvulle, AIDSia ja kuppilafeminismiä edeltävälle epookille, jolloin miesten sallittiin vielä olla isoja poikia. Mentaliteetiltaan tuo aikakausi - leffa todistelee - ulottui vielä 1980-luvun alkupuoliskolle. Teatterista poistuessa (ja katsomoon kertyneitä friikkejä bongaillessa) käy mieleen, että ehkä "Boogie nights"-leffan ohjaaja Paul T. Anderson on tuntenut mielenkiintoa aiheeseensa niin kauan kuin hän on voinut tarkastella sitä, kuinka isomunaisuutensa päihdyttämä "luonnonlahjakkuus" (John Holmesin elämäkertaan perustuva orhihahmo) kohtaa pornoteollisuuden mekaniikan. Input/output- estetiikka ei enää riitä, kun pornoleffan ohjaaja saa käyttöönsä näyttelijän, jolla jo sukuelin on todiste seksin ilmiömäisyydestä. Ainakin Ameriikan ihmemaassa koolla _on_ väliä, ja siinä riittääkin leffalle kestovitsiä. "Boogie nights"-elokuvassa pornon tekeminen on poikamaista ilonpitoa friikisten jätkien, höynähtäneiden nymfomaanien, ylipainoisten teknikkojen ja perversioista pulskien porhojen matkassa. Ja mikäs siinä, kyllähän sellainen light-porno on toimiva ajatus aikakauden allegoriana. Itse jäin odottamaan pidemmälle vietyjä kytkentöjä performatiivisten itseisarvojen välillä: miten porno, diskotanssi ja mainonta pakottavat niihin osallistuvat ihmiset selittämään itselleen osan sitä imagoa, jolla he lunastavat paikkansa esiintymisalan ykkösinä. Keskushenkilö Dirk Digglerin tapauksessa performatiivisuuden perusteet ovat tv- hahmoissa, etenkin karate- ja poliisielokuvissa, myös diskokulttuurissa. Digglerin porno- leffoihin suoma gloria on se, että hän pysyy potenssissa ja vauhdissa myös katseiden kohteena; hänen tähteytensä on osa potenssia joka tekee hänestä tähden joka antaa hänelle potenssia jne. Ehkä tällaisessa henkilömyytissä kiteytyy jotakin olennaista koko amerikkalai- sesta viihdeteollisuudesta, mutta tarinan pohjaksi sellainen myytti vaatisi enemmän syventämistä kuin "Boogie nights" näppärällä kuvankäytöllään kykenee. Leffa kyllä onnistuu tekemään komitragediaa amerikkalaisen lapsenmielisyyden sisällöistä: seksiä, juhlaa, autoja, tähteyttä, tanssia, naiivia yksilöuskoa. Mutta nämä samat ainekset ovat olleet mukana monessa amerikkalaisessa elokuvassa jo aiemmin - sellaisissa leffoissa, joissa on ollut ihan oikea tarinakin, tai edes idea sen maailman arvottomuuden perusteista, jota kuvataan. "Boogie nights"-retrokierros 70-luvun potenssikauteen on lopultakin köyhempi visio ajanajaksosta kuin puolen tunnin Abba- dokumentti tai vaikkapa - Andersonin esikuva - Scorsesen "Mafiaveljet". "Boogie nights" on miehitetty ja naisitettu näyttelijöillä, joiden hontelot varret sopivat 70- luvun kuosiin ja tuoreenoloiset kasvot aikakauden joukkokuviin; tai kuten Kati Sinisalo totesi arvostelussaan (NYT 20.3.): "persoonallinen epätäydellisyys" näyttää liikuttavan kauniilta. Valitettavasti leffa on epävarmasti valikoiva aiheiltaan ja materiaaleiltaan; kitchisen kimalluksen painolastista ei edetä uusiin oivalluksiin. Kun äskettäin televisio on tarjonnut tahattoman koomisen näkökulman 70-luvun kuvastoon elokuvien "Cruising" (1980) ja "American Gigolo" (1980 myös) kautta, ei "Boogie nights"-leffan tarkoituksellinen komiikka pärjää 70-lukua miehittävien mister- leffojen kisassa kovinkaan pitkälle. Toisaalta on vain ajan kysymys ja kauhistus, kun joku yrittää löytää elokuvan keinoin myös suomalaisen 70- luvun... -- M.G. Soikkeli (23.3.1998) Soikkelin elokuva-arkisto