=============================================================== Lyhyesti: "Boys don't cry" on tavanomainen ryysyistä ryysyihin -tarina, raa'an jenkkisentimentalismin sumentamana. Erityis- tarjouksena on eloisasti näytelty naispäähenkilö, joka naisia rakastaakseen samastuu mieheksi. Transseksuaaalisuuden teemasta kiitosta saanut leffa on itse asiassa sadistinen ja näköalaton. =============================================================== Suuren jenkkiyleisön tietoisuuteen "gay"-sana tuli nimenomaan elokuvan kautta, tiettävästi komediasta "Bringing up Baby" (1938; "Hätä ei lue lakia"), jossa vastalauseena naiselle Cary Grant ilmoittaa ryhtyvänsä homoksi. Viimeisen 60 vuoden aikana gay-elokuvat ovat suurenkin jenkkiyleisön keskuudessa saaneet aseman, jossa homohahmojen kirjo yltää koomisesta vakavimpiin draamoihin, niin pelkistettyjä kuin hahmot ovatkin saattaneet olla. Mutta edelleenkin sen tavallisimman tarinan keskiöstä löytyy siksi varmasti heterofantasia, että suurelle yleisölle tehdyn gay- tai lesboelokuvan on osoitettava erityisansionsa paatoksessa tai farssissa; komeana poikkeuksena Jordanin "Crying game" (1992). Poikkeus ei sen sijaan ole "Boys don't cry" (1999), jossa suku- puolisen roolin etsintä on tuhoon tuomittu missio, tositapahtumiin perustuva tragedia, jonka kohtalokkuutta vakuutellaan inhotarkalla väkivallan kuvauksella. On hyvin vaikea uskoa leffan tekijöiden hyviin tarkoituksiin, kun shokkiarvo on tärkeämpi kuin kuvitelma muutama ihmisen suvaitsevaisuudesta. Päähenkilö Teena/Brandon halutaan osoittaa armottoman ympäristönsä uhriksi, joka ennemmin valitsee miehen roolin kuin myöntää lesboutensa. Kun leffan pohjaksi otetaan tositarina, on melkoinen valinta mitä tarinassa ja kuvastossa painotetaan identiteetin horjuntaa käsitellessä. Nyt tarina keskittyy Teenan kärsimyksiin ymmärtämättömien, homofobisten heppujen kohteena, ja kuvasto siihen, miten kauan ja millä tavoin hän voi esiintyä miehenä rakastamalleen naiselle. Kysymys sukupuolisen identiteetin epävarmuudesta myös samastetaan ihan perinteisen banaaliin dekkareiden tapaan alimpaan yhteiskuntaluokkaan, ilman, että elokuvassa juurikaan pohditaan suhtautumistapojen armottomuutta muissa yhteiskuntaluokissa. Yhden ainoan kerran filkassa tokaistaan, että "white trash" lynkkaa homoja, minkä jälkeen meidän tulisi uskoa, että Teenan tapauksesta jäisi kuitenkin isompia vaikutuksia ympäristöönsä kuin mitä hänen oma elämänsä oli - siis samanlainen kristus-syndrooma kuin "Philadelphia"-filkassa (1993). Ja Hilary Swank voitti kuolemaan tuomitusta hahmostaan Oscarin yhtä varmasti kuin Tom Hanks omasta tragediastaan "Philadelphiassa". Kummankaan hahmon omia elämänkäsityksiä ei tohdita lainkaan käsitellä, koska on poliittisesti korrektimpaa käsitellä "tapauksen" kuin tietyn lesbon tai homon kohtaloa pataheteroisessa yhteiskunnassa. On toki kiinnostava katsoa leffoja, joiden aiheet olisivat Suomessa yhä mahdottomia toteuttaa muutoin kuin taide- elokuvan monimonitulkintaisin symbolein, mutta "Boys don't cry" saa pelkästään ihmettelemään, miksi tällaisia toteutuksia vaivaudutaan maahantuomaan ja millaiselle rakkautta&anarkiaa -yleisölle? -- M.G. Soikkeli Videolta 23.3.2001 Soikkelin elokuva-arkisto