============================================================ Lyhyesti: "Bridget Jones" on aikuisilla hahmoilla tehtyä teinikomediaa, jossa ironian täsmähyökkäys jakaa katsomossa haukottelijat, hymyilijät ja naurajat. Yhtä pikaruokaa kuin kirjallinen pohjatekstinsä, mutta teknisesti huomattavasti taitavampi; Rénee Zellweger hersyvän sympaattinen. Vinkeä. ============================================================ Ei ole liioiteltua sanoa, että komiikan perusta on itseironiassa: se joka saa meidät nauramaan jollekin, saa meidät nauramaan itsellemme. Miten puhdasta onkaan vahingonilo, senkin tunnistettavuus on pohjimmiltaan omissa kokemuksissa: juuri noin kömpelöitä ja kohtalolle alttiita itsekin olemme. Jopa sellaisetkin komiikan alueet kuin kaksikymppisten teinipoikien pieruhuumori tai kolmikymppisten teinityttöjen romanssiparodiat hakevat huumoriinsa perustaa universaalimmin kuin millaisina ne kohderyhmiensä vuoksi näyttäytyvät. Molempien aihealueiden perusta on sinkkuelämässä ja sen paradoksaalisuudessa: perheettömät ihmiset näytetään teineinä, jotka ovat ikuisen kypsentymisen kynnyksellä. Tällaisten Bridget Jones -hahmojenkin myötäkoettavuus perustuu sille, että ammattiauttajat eivät osaa selvittää yleistä juurettomuutta ja moraalista hätää, mutta tarjoavat tuhansia reseptejä yksittäisten asioiden hallinnalle. Jälkimodernissa yhteiskunnassa intiimiys merkitsee enää niitä yksittäisiä ohjeita, joilla selviää aamusta, päivästä, illasta ja yöstä. Kun tällainen resepti-intiimiys tyypitetään bridget jonesin kaltaisiin hahmoihin, jotka eivät ole kuulleetkaan x-sukupolven ironiasta, voi yleisö lohduttautua naurullansa: omat ongelmat saavat hahmon joka ei liity oman elämän suuriin vaan pienimpiin kysymyksiin. No, hajota ja hallitse -komiikka ei ole niin monimutkaista kuin millaisena yritän sitä lähestyä, ja vain siksi että bridget jones edustaa jonkinlaista x-sukupolven sulkeistavaa ilmiötä. Paljon tämä "Bridget Jones - elämäni sinkkuna" (2001) saa joka tapauksessa irti länsimaisen naiselämäntavan pintahyrskeistä, paitsi Fieldingin kirjan ansiosta myös rempseän, romanttista tyylilajia parodioivan kuvaustavan tähden; Colin Firthiin pohjaava Mr. Darcy -vitsi olisi mennyt kyllä aivan ohitse, jollei kirjan paremmin lukenut olisi huomauttanut siitä. Renée Zellwegerin esittämä hahmo on etualalla yhtä paljon kuin romanttisen elokuvan naistähti, vaikka hänessä idealistiset ominaisuudet on käännetty nurin. Komiikka syntyy lajityyppien sisäisistä, hahmoihin ruumiillistuvista ristiriidoista. BJ on idealistisen naismallin kaikissa senttilukemissa ylittävä hahmo, jonka ilme on enimmäkseen itkuinen eikä ainakaan eteerinen, mutta hän saa prinsessan roolin tarinassa, jossa mieshahmot edelleenkin täsmäävät romanttiseen satuun: hänen elämänsä muuttuu elokuvaksi, jota loppukohtauksen jouluinen lavastemaisuus sulkeistaa BJ:n om(imm)aksi tarinaksi. Sivuhahmoiltaan rikas elokuva Bridget Jonesista on sävykkäämpi kuin vastineensa teinipoikahuumorin saralla, mutta monessa suhteessa yhtä aivoton. Sen naurut revitään helposti ja tarina eteneekin niin pikaruokatahtia, ettei sen tunnelmia ehdi tunteilemaan, jollei katsele filkkaa hidastettuna. Hugh Grant on perustavanlaatuisesti oma hurmaava itsensä ja Colin Firth hänen kilpakosijanaan tuo täydellisen tasapainon; tunnelmia räväköittämään tarkoitettu tappelu on sen sijaan älytön horjahdus muutoin harkitusta tyylilajista. Saako kirjaa sitten verrata niin rankasti elokuvaan, että elokuvaa voisi pitää omassa tekniikassaan taitavampana ja tarkempana, on kokonaan toinen juttu; hyvinkin voi olla, ettei girliehuumori vain kolahda kirjassa samalla tunnistamisen tasolla miespuoliseen vastaanottajaan kuin elokuvan eli videon yleisössä. -- M.G. Soikkeli Videolta 15.2.2002 Soikkelin elokuva-arkisto