"Brokeback Mountain" ==================== Jos metodisti ja helluntailainen rakastaisivat, niin kumpi voittaisi? Henkisen kilvoittelun tiet vievät samoille vuorille eri reittejä, mutta kun uskossaan vaatimattomat ja viattomat kohtaavat yksinäisissä korkeuksissa, heistä tulee toisileen enkeleitä, varjelevia ja vietteleviä. Vain monineuvoiset dharmapummit voivat säilyttää vapautensa tällaisessa kohtaamisessa. Muut palaavat vuorelta muuttuneina. Tätä käsittelee Ang Leen elokuva "Brokeback Mountain" (2005). Päällisin puolin kyseessä on nykypäivän cowboy-tarina. Cowboy-pastoraalit tarjoavat unelman vapaudesta, jossa jokainen kaupunki on kohtalo, mutta erämaassa vallitsee sattuma. Kun sitten kaksi cowboyta tekee erämaahan yhteisen pesäpaikan, he ottavat kohtalon omiin käsiinsä, ainakin siinä myyttisessä miehisen vapauden valtakunnassa, jota cowboy-tarinat ovat hellineet. Ang Leen elokuvassa "Brokeback Mountain" näytellään cowboyunelma vuonna 1963, kun kaksi nuorta maatiaista, Jack ja Ennis, ottaa kesätöikseen lampaiden kaitsemisen korkealla vuoristossa. Maatiaispojat löytävät yhdessä vapauden valtakunnan, iloitsevat hellyydestä ja kaveruudesta ja seksistä, joiden ei tarvitse noudattaa mitään kaupunkilaisen elämäntavan normeja. Tämä elokuvan ensimmäisen kolmevarttisen täyttävä kesäromanssi on kuvattu järkyttävän komeissa maisemissa, eivätkä cowboyt itsekään ole mitään rujointa punaniskaväkeä. Tästä pastoraalisesta onnelasta tarina sitten siirtyy todellisuuteen, unelman muuttumiseen muistoiksi, joita ei voi käsitellä eikä, varsinkaan, lämmitellä julkisesti. Elokuvan yli kahteen tuntiin venyttävä realistinen jälkipuolisko ei ole lainkaan yhtä tunnelmallinen, kiinnostava ja kaunis kuin pohjustava alkuosa, jota ilman filmi tuskin olisi noussut Oscar-maineeseen. Pelkkänä kielletyn rakkauden tarinana, kahden vajaaksi jääneen elämäntarinan kuvauksena "Brokeback Mountain" ei olisi kummoinenkaan ihmissuhdedraama, vaikka sen musiikki ja mainion karheat sivuhahmot pitävät yllä kiinnostusta siihen, miten uusi vuosikymmen mahtaa muuttaa kampauksia ja vaurastuminen salarakkauden suuntaa. Tämän elokuvan luokitteleminen homokuvaukseksi ei tee sille oikeutta, mutta tarinassa ei ole kyllä juuri muuta lisäarvoa kuin se rajuus, jolla Jack ja Ennis kohtelevat itseään ja toisiaan "mahdottoman" rakkauden osapuolina. Wyomingin ja Texasin punaniskavyöhykkeiden kuvaajana Ang Lee pysyttelee valitsemallaan ironisella etäisyydellä, osoittelee sivilisaation pintakerrokseen montaasivitseillä: erämaassa tehty rakkauden teko vaarantaa leipäpuun kirjaimellisesti raadollisella tavalla, mutta rattopojan kanssa vietetty yö on pelkkää pröystäilyä ja itsepetosta niin kuin kokoperheen kalkkuna jota patriarkka viipaloi. Tarinassa, ehkä jo siinä alkuperäisessä Annie Proulxin novellissa, olisi aineksia paljon monimutkaisempaankin tarinaan, sillä rakastavaiset ovat niin erilaisista taustoista kuin mahdollista: Ennis on metodistiduunari Wyomingista, Jack the Twisted helluntailaistaustainen ("Pentecostal") onnenonkija Texasista. Tällä kertaa Ang Lee ei vain tunnu löytävän sellaista rekvisiittaa henkilöidensä taustoista, että saisi kuvitettua niillä heidän sisintä elämäänsä. Jackin sininen takki edustaa jotain kadotettua maailmaa - mistä puhuttaessa filmi viitseliäästi heittää muistutuksen Leen 70-luku-nostalgiaan "Jäämyrsky" - vaan onkos se kadotettu onnela Marlboro-miesten kuvamaailma vai cowboytarinoiden kapea vyöhyke joen ja karjan välissä, sitä Lee ei ole osannut päättää. Tarinan loppuratkaisu on yhtä halpa myönnytys realismille kuin Jake Gyllenhaalin hölmöt viikset. Jos Lee olisi tosissaan halunnut etsiä jotain uutta merkitystä korpiromanssille, paikallaan olisi ollut käsitellä sen merkitystä cowboyden lapsille. Nyt tarinan naisvihamielinen näkökulma ei selity mitenkään muuten kuin että naisilla olisi ollut 1960-70-lukujen maailmassa erityisvelvollisuus kiinnittää miehet perheisiin ja sivilisaatioon, mutta 1980-luvun tyttäret ovat jo yhtä vapaita hukkaamaan sydämensä ja villapaitansa kuin oikeat cowboyt. Joopa joo. Ennemmin tuota vuosikymmenten muutosta olisi seurannut päähenkilöiden luonteiden kehityksenä. Jos vain näyttelijöistä olisi puristettu jotain muutoksen eteen. Nyt näemme vain ne Gyllenhaalin viikset ja Heath Ledgerin kasvojen kalpenemisen. Tuhatpäinen lammaslauma erämaassa on itsessään kyllä sellainen visio, että se kannattaa mennä katsomaan isolta valkokankaalta. Muuten "Brokeback mountain" ei ole mitään niin erityistä, että se ansaitsisi paikkansa suurten filmiromanssien joukossa. -- M.G. Soikkeli Turussa 12.3.2006 Soikkelin elokuva-arkisto