Capote ====== "Capote" (2005) on samalla tavoin näyttelijäntyön friikkiydellä ylimainostettu elokuva kuin Charlize Theronin "Monster" (2003). Molemmissa on aiheena tosipohjainen rikos, ja katsojan toivotaan lumoutuvan siitä, miten lähelle todellista hirviömäistä hahmoa tähtinäyttelijä on heittäytynyt roolissaan. Myös "Capoten" mainonta ja tapa jolla leffakriitikoita onnistuttiin naruttamaan elokuvan myyntimiehiksi perustui moiselle taktiikalle, vaikka "Capoten" hirviöhahmo ei suinkaan ole rikollinen, vaan rikosta tulkitseva kirjailija, Truman Capote, jonka friikkiys on rakennettu hänen arkkityyppiseen homohahmoonsa. Epäilemättä itärannikon intelligentsiasta Kansasin pelloille lennähtänyt Capote oli kuin kanarialintu varpusparvessa tullessaan marraskuussa 1959 tutkimaan pikkukaupunkia järkyttänyttä murhaa. Mutta tämä elokuvatulkinta Capoten elämästä ja hänen kirjallisesta työstään olisi pitänyt tehdä tuntemattomilla näyttelijöillä, jotta sen päähenkilö ei näyttäisi niin tekemällä tehdyltä, niin ylösrakennetulta, niin karaktääriltä eikä ainutlaatuiselta ihmiskohtalolta. Philip Seymour Hoffman on lyhyellä ja menestyksekkäällä urallaan päätynyt jo esittämään yhdensorttisia hahmoja, ja Capote muistuttaa niitä liiaksi. Se on vain yksi isommin tehty karakteeri muiden joukossa. Hyvin tehty, mutta yksityiskohdissaan ei kuitenkaan mitään sellaista, mitä ei näkisi milloin tahansa missä tahansa harrastajateatterissa. Paljon kiinnostavampi ja rennompi on Catherine Keenerin esittämä kirjailija Harper Lee, Capoten omatunto. Vertailemalla Capoten ja Leen kirjailijakuvaa olisi saatu aikaiseksi paljon kiinnostavampi henkilöfilmi. Nyt "Capote" on vain kiinnostava ajankuva ja kohtuullinen henkilökuva; "Monster" on samoilla lajikriteereillä moninverroin parempi filmi, vaikka kinematograafisesti se muistuttaa enempi tv-filmiä kuin isolle kankaalle tarkoitettua elävän kuvan draamaa. Niin kauan kun tämä "Capote" pysyttelee rikoksen tapahtumapaikalla ja pitää kirjailija Capoten sivualalla, se on kyllä draamana jännittävä, etenkin milloin rikoksen hyytämät ihmiset ja omahyväisen kirjailijan lumovoima kontrastoidaan nopealla leikkauksella. Elokuvan hienoin kohtaus on se, jossa ensin nähdään ulkokuvassa Capote ja Lee hyvästelemässä poliisipäällikön perhettä kuistilla, julkinen näyttämö johon Capote on päässyt tunkeutumaan, ja heti seuraavassa kuvassa nähdään naurava Lee ja hänen naurustaan yllyttyvä Capote, heidän yksityinen näyttämönsä, ja SITTEN soi puhelin, kaikki muutamassa sekunnissa, ja katsoja joutuu arvaamaan, mihin suuntaan puhelu siirtää tarinaa. Sillä siinähän "Kylmäverisesti"-kirjan ja koko dokumenttiromaanin vallankumouksellisuus olikin, että miten yksityisen ja julkisen suhde muuttui, kun kirjailijat oppivat käyttämään julkista rooliaan päästäkseen tunkeutumaan muiden ihmisten intiimeimpään elämään. Kirjailijoiden oli opittava muistamaan kaikki ja valehtelemaan kaikki mikä ei sopinut tarinaan. Siihen Capote oli, ilmeisesti, omiaan, kirjoittaja joka oli juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kirjailijan työn sosiopaattisuuden "Capote" rinnastaa pätevästi ammattirikollisen kutsumukseen, mutta ei siinäkään sanomassa mitään uutta ole. Jotain uutta olisi saatu irti, jos elokuva olisi voinut käsitellä reippaammin Capoten paikkaa kirjallisella eikä vain taiteen ja älymystön piireissä, käsitellä mitä oikein tarkoittikaan että Capote "aloitti" aivan uuden kirjallisuudenlajin, non-fictionin, joka on edelleenkin niin terveen hämmentävä laji tai moodi, ettei sille ole tähän päivään mennessä syntynyt edes sujuvaa suomennosta; elokuvan alatekstikin käyttelee monenmoisia kiertoilmaisuja. Latteinta tässä elokuvassa on sen yritys ottaa rahat pois vielä samalla tapaa kuin mr. Capote, jonka käytöstä tarina muuten huolellisesti moralisoi: filmin lopulla nimittäin näytetään yksityiskohtaisesti miten kylmäverisesti se perhe oikein murhattiinkaan. Selvästikin "Capoten" tuottajat ovat pelästyneet, että jotain taiteilijaelämäkertaako tässä yritetäänkin masinoida. Tympeää. Taustoittavat dokumentit ovat kiinnostavampia kuin itse elokuva. Voisiko missään muualla nähdäkään Capoten kertovan itse itsestään? Perry Smithiä esittävän näyttelijän jutustelut traumaattisen hahmon (taparikollisen) omakohtaisuudesta tuntuvat aluksi hätkähdyttäviltä, mutta toisaalta ne sopivat turhankin nätisti siihen, miten Charlize Theronin lapsuustraumoja hyödynnettiin "Monsterin" yhteydessä. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 11.9.2006 Soikkelin elokuva-arkisto