=================================================================== Lyhyesti: Briteillä on taito tehdä elegantteja elokuvia, jotka toisiaan muistuttaessaankin hurmaavat pittoreskilla kevytmieli- syydellä ja asiallisesti liioitelluilla karikatyyreilla. Christopher Hamptonin "Carrington" on samaa sarjaa kuin James Ivoryn elokuvat: ei ihmeellinen mutta kultivoidun kaunis kuin sunnuntai Britannian maaseudulla. Eräänlaista poliittisesti korrektia greenawayta. =================================================================== "Carrington" on jälkikäteen ajatellen rasittavan hiottu ja älyllinen elokuva sitä myöten, että päärooliin on takuuvarmasti mutta luonteesta riippumatta kiinnitetty Emma "aina valmis" Thompson. Omasta mielestäni Thompson on olemukseltaan liiankin luja ja valmis venyäkseen tällaiseen hitaasti kehittyvän ja raskaasti ailahtelevan, monituumaisen ja yhdelle ihmiselle omistautuvan taiteilijan rooliin. Jonathan Pryce, jonka useimmat muistanevat "Brazilin" pääosasta, tekee keskeisimmän työn ja ohjaaja tukee tätä asetelmaa. Taas kerran elokuva, jonka naispäähahmo on irroitettu kaikista naispuolisista siteistä ja jonka Suuri Tehtävä on osoittaa teoin, ilmein ja uhrauksin miten Suuria ovat miehet hänen ympärillään; taas naishahmo joka selittelyittä vaihtaa luonnetta neitseestä huoraksi ja jonka omaan taiteeseen saadaan kosketus vain niiltä osin kuin se syntyy palvomaan filmin miestaiteilijaa. Silti sitä naisdraamaa, joka saa naiskatsojat kyyneliin. Hmm. No, julisteen mukaan tämä on elokuva rakkaudesta, joka on niin uskomaton että sen on pakko olla totta. Englannin taidehistoriasta (1910-1930 -luvuilta) on tarinaan otettu keskellä sota-aikaa pasifismia julistava runoilija Lytton Strachey sekä poikamainen kuvataiteilija Dora Carrington. Vanhenevan homorunoilijan ja itsenäisyydestään kamppailevan naistaiteilijan suhteesta riittää aineksia platoniselle rakkaudelle ja vinkkejä ohjaaja-kirjoittajan psykologiselle silmälle alkaen siitä miksi Carrington ei halua hänestä käytettävän Dora-etunimeä. Niin painokkaasti kuin ohjaaja-kirjoittaja Hampton tekeekin debyyttielokuvaansa miehestä naisen kautta, antaa hän lämmintä hengitystilaa sellaiselle rakkaudelle, jolle ei ole ennakkoasetelmaa ja rooleja; erityiselle rakkaudelle joka ei olekaan vastarintaa instituutioille, vaan ihmisten rakkautta tunnistaessa jotain mikä on erinomaisen tuttua omassa koetussa ja silti ihmeellisen erilaista; kunnioittavalle agape-rakkaudelle eikä leffojen perinteisesti suosimalle eros-rakkaudelle. Rakkaustarinana "Carrington" toimii loppuun asti, koska se osaa siirtää elokuvalle sopivalla tavalla näkökulmaa lähemmäs tai kauemmas henkilöistä jos juoni alkaa vähänkään maistua tutulta. Leffa löytää uutta ikivanhasta lemmenkaavasta, jossa A rakastaa B:tä ja C:tä mutta nai D:tä, B rakastaa C:tä mutta pitää A:n ihailusta ja nai E:tä, C rakastaa A:ta ja B:tä mutta nai F:ää ja G:tä, kunnes vähitellen D, E, F ja G ovat koko hommaan niin väsähtäneitä että asettuvat kodiksi ABC-kolhoosiin. Mikä hauskinta tämä kaava saadaan näyttämään mitä luonnollisimmalta ihmisten elämältä ja kaksi tuntia menee kuin siivillä veikkailessa miten kaava ratkeaa. 48-vuotias Jonathan Pryce sai Cannes'issa roolistaan parhaan miesnäyttelijän palkinnon, vaikka hän on enimmän aikaa kätkössä paksujen vaatteiden ja parran takana. Hänen taitonsa on tehdä rooli jossa Lytton Stracheyn vahva akateeminen pokeri ja homoutensa luontoon juurtuneisuus pettävät satunnaisesti uudenlaisen rakkauden edessä. Lytton Strachey on hahmona mielenkiintoinen, ei niinkään Prycen näyttelijätyö. Emma Thompson ei ole läheskään yhtä luonteva Carringtonin roolissa kuin esimerkiksi "Remains of the Day"-elokuvassa. Rufus Sewell tarinan kolmantena pyöränä (se välissä oleva B-hahmo) on yksitoikkoinen sotilashahmo, jollaisia britit tekevät varmaan jo kouluajan teatterileikeissä. En ole aiemmin suuremmin tykännyt Michael Nymanin musiikista, meinaan erillään elokuvasta, mutta tällä kertaa Nymanin sävellys tuntuu maalailevan tunnelmia, lämpöä ja kylmää, jotka ovat ihan yhtä sen omituisen rakkauden kanssa mistä leffan kohtaukset kertovat; kandee kuunnella erikseenkin. -- -==-==-==-==- mg "my papa was a scrolling screen" soikkeli -==-==-==-==- Soikkelin elokuva-arkisto