=============================================================
Lyhyesti: "Celebrity" on vakavahko mustavalkofantasia
maailmasta, jossa kaikki ovat kuuluisuuksia ja elävät
tähteyden ehdoilla. Mediakritiikin sijaan Woody Allen laatii
"Stardust"-filmiään muistuttavan kunnianosoituksen kauniiden
kasvojen kulumattomuudelle ja avioeron sulodraamalle.
=============================================================


"Celebrity"-elokuva (1998) etenee julkkisten maailmassa 
kahtaalla: naissuhteissaan kypsymätön kirjailijamies vaeltelee 
julkkisten sisäpiirissä ja tämän ex-vaimo ajautuu tekemisiin 
julkkisten kanssa tv-studion kautta. Miehet ovat 
parhaimmillaan poikamaisia kirjoittajia tai romanttisia 
isähahmoja, naiset parhaimmillaan ulkonäkönsä ja ikänsä 
hyväksyviä näyttelijöitä. Pahoja ihmisiähän ei Allenin 
maailmaan lainkaan kuulu, vain neuroosin eri asteita.

Vanhoilla päivillään Woody Allen tekee elokuvia omasta 
woodyallen-maailmastaan, New Yorkin kuningaskunnasta, 
joka esiintyy Hollywoodiin nähden autenttisen kuuluisuuden 
gloriasa. Saadakseen etäisyyttä maailmaansa, Allen tähdittää  
itsensä oloisen roolin Kenneth Brannaghilla. Valinta ei ole 
kiinnostava, eikä roolityö sen paremmin huono tai hyvä; 
hahmo on vain kuin pullakasvoinen juontaja, joka kulkeutuu 
osana näyttämöitä. 

Brittitähti amerikkalaisen haavemaailman pinnalla, narsistinen 
celebrittiläisyyden lähettiläs, ei ole siis rasite leffalle, vaan 
käyttämätön osa elokuvaa. Paljon kiinnostavampi ja monin 
tavoin sympaattinen näyttelijä on ex-vaimoa esittävä Judy 
Davis. Jos pidit Allenin "Hannahin ja sisaret" -filmistä (1986), 
ja etenkin Dianne Wiestin tavasta eläytyä muiden 
elämänfarssista kipunoivan taiteilijan rooliin, kannattaa 
"Celebritykin" katsoa. 

Kuinka moni elokuva ylipäänsä kuvaa keski-ikäisen 
sinkkunaisen elämää suurkaupungissa? Edes erokomedian 
kepeydellä? Kunpa vaan Allen tyytyisi tuottamaan elokuvia 
niin hänellä voisi olla vielä uuttakin annettavaa tai maailmaan 
saatettavaa yhdysvaltalaisen, jälleen ilmaisustaan 
kiinnostuneen elokuvan traditiossa.

Koska Allenin myöhäistuotanto on niin kietoutunut työtä ja 
keskiluokkaa kaihtavaan maailmaansa, jossa ihmiset 
kirjoittavat toisistaan ja näyttelevät toistensa ongelmia, ovat 
hänen elokuvansa takuutuotteita: niiden repliikit toistuvat, 
niiden huumori hymyilyttää vaikkei enää koskaan yllätä, 
niiden maailmankuva on harmittomuudessaan hiottu sen 
kulttuuria harrastavan ihmisryhmän katsottavaksi, joka uskoo 
säilyttäneensä taiteilijasielunsa nauttiessaan hyvästä 
punaviinistä, mustavalkoelokuvista ja 18-kesäisten 
taiteilijasielujen ulkomuodoista.

Jep, Allenin maailma on aina ja edelleen yhtä äijäkeskeinen. 
Virkistävä poikkeus henkilökaartissa on pikkuisen sivuroolin 
tekevä Leonardo Di Caprio, joka parodioi rennosti nuoren 
superpojan tähtihahmoa; hyvä suoritus niin kasvoihinsa 
kiinnitetyltä näyttelijältä.

Kuvien tarkkuudesta ja kauneudesta vastaa - niin kuin kuuluu 
asiaan sanoa - hovikuvaaja Sven Nykvist. Elävää ja 
kontrasteissaan vaikuttavaa valokuvakudosta, jonka huipentaa 
elokuvan arvoituksellinen loppukohtaus: mikä on elokuvassa 
valmistuva elokuva jota nämä kaikki kauniit ihmiset katsovat, 
mitä he siinä näkevät? Vastausta pitäisi hakea Allenin 
"Stardust memories"-filmistä (1980), ohjaajan ensimmäisestä 
kunnianosoituksesta filmitaivaalle.

--
M.G. Soikkeli
Videolta 1.5.2001

Soikkelin elokuva-arkisto