============================================================= Lyhyesti: "Celebrity" on vakavahko mustavalkofantasia maailmasta, jossa kaikki ovat kuuluisuuksia ja elävät tähteyden ehdoilla. Mediakritiikin sijaan Woody Allen laatii "Stardust"-filmiään muistuttavan kunnianosoituksen kauniiden kasvojen kulumattomuudelle ja avioeron sulodraamalle. ============================================================= "Celebrity"-elokuva (1998) etenee julkkisten maailmassa kahtaalla: naissuhteissaan kypsymätön kirjailijamies vaeltelee julkkisten sisäpiirissä ja tämän ex-vaimo ajautuu tekemisiin julkkisten kanssa tv-studion kautta. Miehet ovat parhaimmillaan poikamaisia kirjoittajia tai romanttisia isähahmoja, naiset parhaimmillaan ulkonäkönsä ja ikänsä hyväksyviä näyttelijöitä. Pahoja ihmisiähän ei Allenin maailmaan lainkaan kuulu, vain neuroosin eri asteita. Vanhoilla päivillään Woody Allen tekee elokuvia omasta woodyallen-maailmastaan, New Yorkin kuningaskunnasta, joka esiintyy Hollywoodiin nähden autenttisen kuuluisuuden gloriasa. Saadakseen etäisyyttä maailmaansa, Allen tähdittää itsensä oloisen roolin Kenneth Brannaghilla. Valinta ei ole kiinnostava, eikä roolityö sen paremmin huono tai hyvä; hahmo on vain kuin pullakasvoinen juontaja, joka kulkeutuu osana näyttämöitä. Brittitähti amerikkalaisen haavemaailman pinnalla, narsistinen celebrittiläisyyden lähettiläs, ei ole siis rasite leffalle, vaan käyttämätön osa elokuvaa. Paljon kiinnostavampi ja monin tavoin sympaattinen näyttelijä on ex-vaimoa esittävä Judy Davis. Jos pidit Allenin "Hannahin ja sisaret" -filmistä (1986), ja etenkin Dianne Wiestin tavasta eläytyä muiden elämänfarssista kipunoivan taiteilijan rooliin, kannattaa "Celebritykin" katsoa. Kuinka moni elokuva ylipäänsä kuvaa keski-ikäisen sinkkunaisen elämää suurkaupungissa? Edes erokomedian kepeydellä? Kunpa vaan Allen tyytyisi tuottamaan elokuvia niin hänellä voisi olla vielä uuttakin annettavaa tai maailmaan saatettavaa yhdysvaltalaisen, jälleen ilmaisustaan kiinnostuneen elokuvan traditiossa. Koska Allenin myöhäistuotanto on niin kietoutunut työtä ja keskiluokkaa kaihtavaan maailmaansa, jossa ihmiset kirjoittavat toisistaan ja näyttelevät toistensa ongelmia, ovat hänen elokuvansa takuutuotteita: niiden repliikit toistuvat, niiden huumori hymyilyttää vaikkei enää koskaan yllätä, niiden maailmankuva on harmittomuudessaan hiottu sen kulttuuria harrastavan ihmisryhmän katsottavaksi, joka uskoo säilyttäneensä taiteilijasielunsa nauttiessaan hyvästä punaviinistä, mustavalkoelokuvista ja 18-kesäisten taiteilijasielujen ulkomuodoista. Jep, Allenin maailma on aina ja edelleen yhtä äijäkeskeinen. Virkistävä poikkeus henkilökaartissa on pikkuisen sivuroolin tekevä Leonardo Di Caprio, joka parodioi rennosti nuoren superpojan tähtihahmoa; hyvä suoritus niin kasvoihinsa kiinnitetyltä näyttelijältä. Kuvien tarkkuudesta ja kauneudesta vastaa - niin kuin kuuluu asiaan sanoa - hovikuvaaja Sven Nykvist. Elävää ja kontrasteissaan vaikuttavaa valokuvakudosta, jonka huipentaa elokuvan arvoituksellinen loppukohtaus: mikä on elokuvassa valmistuva elokuva jota nämä kaikki kauniit ihmiset katsovat, mitä he siinä näkevät? Vastausta pitäisi hakea Allenin "Stardust memories"-filmistä (1980), ohjaajan ensimmäisestä kunnianosoituksesta filmitaivaalle. -- M.G. Soikkeli Videolta 1.5.2001 Soikkelin elokuva-arkisto