============================================================ Lyhyesti: Sarjamurhaajaleffat tekivät kauhusta ja pornosta olohuonekelpoista. "The Cell" yhdistää näitä lajiefektejä laihasti eikä sillä ole omaakaan tarjota kuin Jennifer Lopezin dyynit ja musavideoiden temppuja. Elokuvataiteelle videoalan ihmelapsella, Tarsemilla ei ole annettavaa. Tylsä. ============================================================ "The Cell" (2000) on tarinaltaan aivan niin heppoinen kuin sitä on kommentoitu leffakritiikeissä, mutta ei se visuaalisestikaan ole kummoinen. Jopa Namibian upeat maisemat tuhlataan lavasteena kuin ohimennen. "The Cellin" mainosteho perustuu pelkästään sille lupaukselle, että kuolemaan, kidutukseen ja seksiin liittyvät aiheet saisivat ihmismieleen suuntautuvalla fantasiaretkellä jotenkin entistä rankemman kuvituksen; yksi aste lisää lajityypin shokkiarvoon ja seksismiin, ainakin siihen miten elokuvasta voi keskustella ja mitä siltä voi odottaa näkevänsä. Video-ohjaajana maineensa tienannut Tarsem ei kuitenkaan leivo mitään ihmeitä sarjamurhaaan alitajunnasta. Interiöörit ovat näyttäviä, mutta ne eivät luo tunnelmaa omasta maailmastaan; siihen kohtaukset ovat liian lyhyitä ja liian vähistä kuvamotiiveista kerättyjä, ja sitä paitsi vähän liiankin tuttuja jo yhden ainoan musavideon perusteella. Tuotannon kannalta suurin ongelma lienee se, että aikuisten fantasialle on niin vähän esikuvia. Jokin "Kadonneiden lasten kaupunki" oli alitajunnan juhlaa verrattuna "The Celliin", mutta kun siinä ei ollut nekrofiliaa eikä sadismia, se ei voinut saada yhtä suurta mainoskampanjaa ja huomiota. Jos ajattelee miten niukasti elokuvien symbolivoima on kehittynyt sitten "Andalusialaisen koiran" tai edes Hitchcockin "Noidutun", ei voi kuin surra mainstreamia kuluttavan yleisön köyhää makua. Minkä tahansa elokuvan alkutekstit ovat visuaalisesti haastavampia kuin Tarsemin kädenjälki "The Cellissä". Mitä taas tulee siihen tarinapuoleen, on helppo keksiä mutkia, joiden kautta filkka olisi haastanut tekijänsä: mitä jos sille kolmannelle pöydälle olisikin laitettu se autistinen lapsi? tai koira? tai jos Catherinen 'todellisuus' olisi alkanut kummitella samoilla tavoilla kuin videotajunta? Tulos olisi voinut olla naisen oma "Videodrome", mutta sellaiseen Tarsem lienee väärä henkilö. Hän ei ole mikään köyhän miehen Tarkovski vaan DVD-runkkareiden Sadek. Miksi siis mennä katsomaan "The Celliä"? Siksi että oli itsenäisyyspäivä ja ainoa keino paeta pyhään murheeseen vajonnutta Suomea oli mennä alitajunnan selliin, kotikaupungin siihen teatteriin, josta elokuvilla trippailu omalla kohdalla alkoi. Hyvä yritys, huono tulos. Kaamoksen pimentämässä Kuoliossa, Maxim2:ssa (pikkuaivot?) "The Cell" menetti visuaalisen voimansa niissäkin kohtauksissa, joissa mahtipontiset kohtaukset olisivat voineet olla jotain elimiä suurempia kokemuksia. Kotimatkalla KYKSin julkisivu herättää enemmän kunnioittavaa kauhua kuin mikään nähdyssä filkassa. Jep, mikä tahansa Jennifer Lopezin tai Namibian dyynien eksploitaatio olisi riittänyt antamaan tälle elokuvalle poltetta, mutta Tarsem on keskittänyt taitonsa muutamiin erityisen lavasteisiin kohtauksiin; niitä katselisi mielellään vaikkapa hyvän musiikin kanssa vaikkapa pelkkinä stilleinä, mutta REM/Madonna-henkisistä lavastuksista painellaankin ihmissuhdejutusteluun. Jennifer ei voi jäädä pienen pojan namibiaksi eikä katoa karkkimaahan, vaan lähtee selvittämään ison pojan isätraumaa. Ihmissuhteiden esittämiseen Lopez on silkkaa hattaraa: yhtä hauras ja mielenkiinnoton näyttelijä kuin Madonna. Henkilöohjaajanakaan Tarsemilla ei siis ole asiaa studioon. On surullisen mielenkiintoista, että juuri kauhufilkkoihin voidaan pakata mitä tahansa ja se menee kaupaksi; ensin "The Blair Witch" -huijaus ja nyt "The Cell". Vaikea on kuvitella - kirjan perusteella - että myöskään "Uhrilampaiden" jälkilämmittelystä vielä jotain irtoaisi, mikäli "Hannibal" tosiaankin vielä filmatisoidaan. Pian teattereihin tuleva "Unbreakable" taas näyttää pahasti "Kuudennen aistin" kierrätykseltä. Niinpä seuraava kierros sarjamurhaajabuumissa käydäänkin sitten lajityyppiyhdistelmissä: sarjamurhaaja villissä lännessä, sarjamurhaaja vastaan etninen miekkasankari, sarjamurhaaja tapaa kavereitaan länsirintamalla, sarjamurhaaja soittaa jazzia psykiatrilleen, sarjamurhaaja löytää dinosauruksen aamiaismuroistaan, jne. Ainoa jäljellä oleva ilo teattereiden kauhupätkissä on se, että takana istuvat lörpöttelijät jähmettyvät shokkikohdissa hiljaisiksi. -- M.G. Soikkeli Kuoliossa 6.12.2000 Soikkelin elokuva-arkisto