"Gravity is a bitch" Jos painovoimaa ei olisi, Hollywood olisi keksinyt sen. Lienee Hollywood-filkkojen pienin yhteisin tekijä, että joku roikkuu jonkin reunalla. Ja sitähän tämä Kliffahengarikin enimmäkseen on, enemmän roikuskelua kuin kipuamista. Toinen H-leffojen vakiokuvio on aseistetun miehen astuminen esiin - ja sitäkin Cliffhangerissa on riittämiin, viimeisim- mästä pyssymallistosta, epäilemättä. Siltikin filmi on enemmän kuin pelkkä Die Hard -klooni. Miksi simuloida vuoristoratajännitystä pilvenpiirtäjässä, laivassa, lentsikassa ja lentoasemalla, kun sen voi tehdä mahtavammin elementein oikeassa vuoristossa. Niinpä kiitos ja ylistys hra Harlinille: vuoret osallistuvat erittäin hyvin filkan tunnelmaan. Taustalla ei kyllä soi requiem, vaan tavallinen actionmössö, mutta sekään ei haittaa. Ja mikä parhainta: leffa on enemmän kuin siltä odotti, ja jopa enemmän kuin trailerit ehtivät pilata. Minun mielestäni se on ehdottomasti näkemisen arvoinen aluevaltauksena - tai korkeusvaltauksena, sillä liekö vuoret olleet koskaan aiemmin niin komeasti osana jännitystä? Vaikkakin: filkka olisi saanut olla ees vartin pidempi ja hitaammin tunnelmaa lataava. Nyt filkan loppupuolella on yksi kohtaus, jossa jännitys lopah- taa ja kerronta harhailee. Megaluokan leffassa se tuntuu erityisen masentavalta. Cliffhanger ei siis ole jännitykseltään (IMHO) niin lennättävä kuin Die Hardit, tai edes viime syksyn parhaat actionpalat Patriot Games ja Viimeinen mohikaani. Onneksi Cliffhanger on omalaatuisensa, hyvässä, nin että action tulee ikäänkuin vuorten ja hahmojen väliin. Rocky meats the mountains Filkka filkalta pahikset tulevat pahemmiksi. John Lithgow pistää nyt pirun verran aiempia pahiksia vittumaisemmaksi - ja Michael Rooker (tuttumme sarjamurhaaja Henrynä) hyviksien riveissä osoittaa, että actionpalassakin voi olla hyvin annosteltua kiihtymystä, riemua ja raivoa. Sylvester Stallone on sitten asia erikseen, jonka myötä koko filkka _voisi_ kaatua - ehkäpä juuri silloin jos filkka olisi pidempi ja Stallonelle jäisi aikaa hengästymisten välillä sanoa muutama kamala repliikki lisää. Nyt filkassa taisi olla vain yksi "keskustelemme ongelmastasi" -dialogi, pari minuuttia ja takaisin actioniin. Kiva. Sitä mietin eniten Stallonea katsellessa miten paljon juuri Stallone on vääntänyt filkkaan helppoja täkyjä kriitikoille eli viittauksia kristinuskoon. Stallone itse on Gabriel Walker, tyttöfrendi on Jessie ja stoorin toinen mimmi on Kristel. Iisiä? No, lisäksi Gabe Walkerin todetaan olevan yksi niistä 12 maailman parhaasta kiipijästä, jotka kipuaa mistä lystää. Liiankin iisiä. Muutenkin nämä actionfilkat ymmärtävät tarinan syvämietteisyydestä yhtä paljon kuin susi marengista, mutta kyllä kuvien kautta tuo viit- tailu toimiikin. Elokuvatutkija Martti Lahti on kirjoittanut usein siitä, kuinka Stallone ja Iso-Arttu edustavat länsimaisessa maskulii- nisuuden kuvapresentaatiossa kahta arkkityyppiä: kärsivä kristus ja haavoittumaton ylevä soturi. Edellinen tulee kristillisestä traditiosta ja jälkimmäinen kreikkalaisesta. Ennen Cliffhangeria voisi olla mielenkiintoista lukea esim. Lahden ja Kangasniemen artikkeli Elävän Kuvan vuosikirjasta 1992. "Stallonen elokuvissa ruumis on koko ajan eräänlaisen tulemisen prosessissa: sankarin on työstettävä omaa ruumistaan lähestyvään koitokseen koko elokuvan ajan harjoittelemalla,--. Stallonen elokuvissa maskuliini- suuskin näyttäytyy ratkaisemattomana ja keskeneräisenä prosessina, joka on tarinan edetessä saavutettava." Mitäpä kristus muuta tekisi kuin roikkuisi? Cliffhangerissa Gabriel Walker roikkuu koko jengin edestä - ja simppelillä myyttitasolla kertomus kelailee helpotusta, sovitusta syylli- syydestä. Tarttee vaan roikuskella ensin. "Stallone jopa muistuttaa kasvoiltaan mielikuvia, joita meillä on Jeesuksesta. Hänen surumieliset ruskeat silmänsä, pehmeän sensuelli suunsa ja Ramboissa pitkinä suortuvat tummat kiharansa sekä matala hiljainen äänensä ovat kaukana Schwarzeneggerin tiukkahuulisesta suusta, teräksenharmaista silmistä ja vaaleasta harjastukasta." Vaikka onhan "meidän Rennyssämmekin" Jessuksen näköä. Ei ihme, että naiset lakoaa pyhimyksemme jalkoihin. Silläkin ajatuksella voisi leikitellä pystyisikö "meidän Rennymme" edes ohjaamaan Schwarzeneggerin kaltaista konetta, joka koko ajan ironisoi omaa hahmoaan? Entä milloin joku ohjaisi megamegafilmin, jossa kristus ja germaanisoturi iskevät yhteen? Eihän siinä muuta tartteisi kuin miljoonalla dollarilla efektejä taustalle, etualalle Susan Sarandon näyttämään nänninsä ja keskellä kuva-alaa Iso-Arttu hakkaamaan miljoonalla eri tavalla Rockya laaja- kankaan laidasta laitaan, jälkimmäisen hokiessa "isket kuin nössö"... -- vielä spoilerkin eessä päin -- Jännityksen pilaajat: * Leffan floppaava kohtaus on se aivan liian studiomainen kohta jäätyneellä lammella (joella?), jossa Stallone sieppaa pahiksen jaloista ja seuraa tappelu jäällä. Kohtaus näyttäytyy niin päälleliimatulta ja katkaisee toiminnan ylemmistä ilmanaloista, ettei sen mukaantuomista ymmärrä kuin hyvänä kuvaideana pahiksen tappamiseen: sankari tappaa vaikka jään alta. Mahdollisesti tuohon huurteiseen skenaarioon oli käsikirjoituksessa sijoitettu enemmänkin toimintaa, mutta filmimatsku jätettiin pois, kun filmi meinasi tulla liian pitkäksi tai skenaario nähtiin niin muovisen falskiksi, ettei tosikaan. * Jäin myös kaipaamaan jotain kertomuksellisesti tai efekteiltään massiivisempaa lopetusta kuin tappelu helikopterissa. Toisaalta: kiva kun ei tartte aina ootella kaksois- tai kolmoislopetuksia. * Onko Harlin nyt sittenkään niin suomalaishenkinen niissä pikkuvinkeissään? Siinä laskuvarjossa tosiaan oli suomen- lippu, mutta se otettiin laukusta jossa oli Ruotsin värit. Siinä symboliikkaa purtavaksi, tai: ehtiikö kukaan huomatakaan noita kohtia ilman etukäteismainontaa? -- mg "sisko ei päässyt pyrotekniikalle töihin" soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto