"Cold Mountain" (2003) on onnistunut yhdistelmä sotafilmiä, westerniä, vaellustarinaa sekä puitteiltaan komeaa epookkikuvausta. Se on niitä kirjallisen (Charles Frazier) materiaalinsa tyylitajun välittäviä elokuvia, joissa henkilöt eivät nouse tarinansa yläpuolelle eikä trainan tarvitse noudattaa hollywood-kaavaa edes loppuratkaisussaan. Juureva eteläinen musiikki vahvistaa sitä vaikutelmaa, että tämän filmin yhteydessä tekijät ovat säilyttäneet uskonsa nostalgiaan sinänsä, ei etelävaltiolaisen tai periamerikkalaisen tradition itseisarvoon. Pitkästä aikaa jenkkielokuva jonka ei toivoisi loppuvan edes kahteen ja puoleen tuntiin. Sisällissodan taka- ja kotirintamaan sijoittuva tarina on sellainen myyttisen maiseman lävitse vaeltava kuvaus mitä Coenit yrittivät tehdä "O Brother" -filmillään. Sen realismi antaa samalla tavoin myöten synkille tunnelmille kuin sisällissotafilmit "Paholaisen satulassa" (2000) ja "Glory" (1989), ja kamera poimii voimakkaita maisemia vastapainoksi talonhötisköihin kätketyille heikkohipiäisille näyttelijöilleen. Elokuvan ainoa heikkous on sama kuin kymmenien muiden omaperäisyyttään pelkäävien tuotantojen notkahdus: tähtinäyttelijöiden käyttäminen takuuna täysille katsomoille. Nicole Kidman etelävaltiolaisena elovehnätyttönä on bimboin mahdollinen valinta ja yhtä käsittämätön on Renee Zellwegerin homssantuuhahmo, joka vääntää murretta niin syvällä pusikkouskottavaksi tarkoitetulla nasaalilla että muuten tunnelmallinen ääniraita on suljettava pois milloin filkan naispari kävelee kuvaan. Tarinan miestähti, Inman, on sen sijaan omaan makuuni, vaikkei se parran taakse kätketyltä Jude Lawlta vaadi kuin vakaata leukaa. Kun lemmensähköä on turha yrittääkään viritellä niin erilaisten näyttelijöiden kuin hänen Kidmanin välillä, filmi toimii romanssina tasan niin kauan kuin Law'n esittämä Inman tekee pitkää karkumatkaa rintamalta kotipuoleen, Cold Mountain - kyläpahaseen. Inmanin isoin ongelma ei olekaan hengen ja siveyden varjeleminen vaan esteettisen suhteellisuudentajun säilyttäminen, kun se yksinäisin leski on kuin shampoomainoksesta karannut eikä elovehnä-Nicole ole hänkään lihaksilla pilattu vaikka muuten tarina uskottelee hienohelman oppivan maaseudun tavoille kotikaartin ja nälän kiusaamalla vuorella. Philip Seymour Hoffman käy tekemässä pienen saarnaajaroolin, joka muistuttaa huokauksia myöten hänen aiempia roolejaan; Donald Sutherland ei ehdi isähahmoaan kehitellä; Natalie Portman vilahtaa lemmekkään lesken roolissa näyttäen tasan niin kärsineeltä kuin liika tällinki naamassa voi vihjata. Täytettä kaikki kolme. Sen sijaan Brendan Gleeson paikallisen suojeluskunnan pomona on fakkivalintanakin jälleen pelottavan hyvä psykorooli häneltä; sille olisi voinut antaa runsaammin aikaa. Kun Minghellan "Lahjakas herra Ripley" (1999) oli nimenomaan täsmäävien näyttelijävalintojen juhlaa, jossa jopa Matt Damonille löydettiin käyttöä, niin "Cold Mountain" on iso pettymys _sen_ jälkeen. Ja mikähän siinä on, että juuri Kidman, tuo pikkuvanhuutensa pornorooleissakin säilyttänyt lapsinäyttelijä, pitää päästää pilaamaan jokainen genrefilmeistä riippumaton elokuva? Tässä elokuvassa olisi ollut ainekset samanlaiseksi spektaakkeliksi kuin suotta väheksytty "Heaven's Gate" (1980). Sen tarinassa on jopa samoja aineksia kuin Minghella edellisessä sota&rakkaus-eepoksessa "Englantilainen potilas" (1996), mutta kun amerikkalaisella kamaralla westernin julmuudet yhdistetään surutta sotafilmin äärimoraaliin ja sitten vielä koristellaan kotiinpaluun pitkä kertomus noilla bimboilla näyttelijöillä, tulos on paljon vähemmän kuin osiensakaan summa. Huvittavaa kyllä, tätäkin elokuvaa on käytetty esimerkkinä sille, miten leffa-allegorioiden avulla tehdään USA:ssa politiikkaa, esimerkiksi http://www.film-o-holic.com/arvostelut/ensi-illat/cd/cold_mountain.htm Villi länsi ei ole enää edes näyttämö, vaan kuin disneyland, jossa kaikki on muuta kuin miltä näyttää. Costner olisikin voinut nimetä oman reaaliwesterninsä tittelillä "Arvoton maa". -- M.G. Soikkeli Videolta 23.9.2004 Soikkelin elokuva-arkisto