Se mikä on suomeksi "Cubic" (2002) on englanniksi "Equilibrium", omituisen hyvä scifielokuva ollakseen niin tavanomaisista hahmoista ja perinteisestä dystopiasta koottu. Ehkä näyttelijävalinnoilla on vahingossa luotu toimiva epäsymmetria: Christian Bale ja pienen naispääroolin tekevä Emily Watson... siis American Psycho joka puhdistuu Breaking the Waves -marttyyrin tykönä? Ei, jotain tässä filmissä on vielä kiehtovammin pielessä. Tämä piilofasistinen painajainen - johon on lainattu designia ja budoakrobatiaa "Matrixista" sekä tunnelman tummia sävyjä vuodelta 1984 tai lämpötilasta 451 - onnistuu ikävän maanisesti siinä, missä se tuotantona epäonnistuu. On harvinaista, että elokuva onnistuu tosiaan olemaan kuvaamatta rakkautta, pelkoa tai surua, edes vahingossa. Vaikka se yrittääkin. Yksi hauvakin kävi pyssypsykon sylissä. Sitten taas tapettiin. Tällaisessa elokuvassa yksittäisen kohtauksen tunnepitoisuus ei perustu lainkaan henkilöhahmojen empaattisuudelle, vaan pelkästään oletuksille siitä, että kohtaus on tunnistettavissa lajityypin historiasta. Amerikkalaisten elokuvien ihmishahmot ovat ylipäänsä yhä vähemmän emotionaaliseksi laskettavia olentoja, koska olemme nähneet jo niin tuhannen kertaa, miten tuo nyttemmin kiduttajakansana tunnettu fiktiivinen USA haluaa käsitellä mielikuvateollisuutensa tuottamia fiktiohahmoja. Niinpä uusin zombielämmittely tai tekeillä oleva remake Truffaut'n klassikosta "Fahrenheit 451" (1966) eivät ole mitenkään yllättäviä. Siitä mistä "Matrix"-sekasotku aloitti, siitä "Cubic" eli "Equilibrium" jatkaa. Sekasotkuna. "Cubicin" tuotannollinen sekamelska, tarinan ja kuvaston epämääräisyys siinä, miten synkkää tai toiveikasta tarinaa ollaan rakentamassa, on tällä kertaa eduksi filmin maailmalle. Periaatteessa Libra-yhteiskunnan kaikki tunteet on leikattu pois Prozium-nimisellä lääkkeellä. Mitään johdonmukaisuutta elokuvan juoni ei kuitenkaan noudata siinä, mitkä tunteet ovat _edelleen_ mahdollisia, esimerkiksi kunnianhimo ja kilpailunhalu. Näin kaikki tunteenosoitukset ovat tarinan tasolla yhtä mekaanisia. Elokuvassa myös oletetaan yhtä olemattomin perusteluin, että propagandassa käytetty ilmaisu "massojen oopiumi" olisi jotenkin positiivinen ja että kansa nauttisi ajatuksesta saada sellaista, massoittua ja yhdenmukaistua. Ei kansa nautikaan. Yleisö nauttii. Kansa on enää yleisön kuva. Tätä epäsuorasti tyrkättyä ajatusta ei tietenkään tueta tarinan tasolla. Katsojan ainoa mahdollisuus on tulkita, että "Cubicin" kuvaama maailma on täydellisen skitso: ne tunteet joista elokuvassa puhutaan ja joita esitetään täsmällisesti ovat eri asia kuin se mikä saa kuvitellut kansalaiset tikittämään. Tunteiden poissulkeminen hahmoilta onkin katsojan suuntaan heitetty toive. Niin veristä mässäystä tämä filmi nimittäin sisältää, että ainoa mahdollisuus ymmärtää verimössön esittäminen mielekkääksi (?) osaksi tarinaa on käsittää nämä tappoefektit vaikkapa siten, että kyseessä on transmoderni jatko-osa psykotrillereiden jatkumolle: kuvauksen kohteena on väkivallalle omistautunut yhteiskunta, jossa KAIKKI ovat amerikkalaisesti psykoottisia ja jossa tunne ei ole sisäinen liikutus vaan ulkoinen tahtotila. Prozium, fiktiviinen tunteenpoistolääke, on "Cubicin" kuvitellussa maailmassa vastakohta sille, mikä todellisessa maailmassa on fiktiivisen onnen takaava Prozac-nappi - jollaisia tämän elokuvan oletettu katsojakunta onkin napsinut jo äidinmaidonvastikkeessa. Amerikannapit tai niitä korvaavat kaavamaiset pyssyelokuvat ovat sikäli tuttuja eurooppalaisillekin katsojille, että reippaasti ylilyövänä sukupolvikuvauksena tämä filmi onkin oikeastaan optimistinen, metaelokuvallinen kuvaus psykoottisten filmisankareiden iankaikkisuudesta. Joten helpostihan se vallankumous onnistuu ihmisaseeksi koulutetulta sankarilta, koska kaikki hänen ympärillään ovat vain hänen peilikuviaan. Homoeroottiset sävyt ja asiallisen hyvät näyttelijät tekevät tästä elokuvasta muutenkin keskinkertaisista B-tuotannoista erottuvan filmin. Partiopoika-tahtotilan Georg ja Jari Ehrnrooth saattavat yhdessä patentoida vuonna 2020, tässä filmissä sen oikeudet omistaa vielä co-tuottaja Sue Baden-Powell. -- M.G. Soikkeli Videolta joskus heinäkuussa 2004 Soikkelin elokuva-arkisto