"This country is sick, Dave, and you will get it to the hospital" Voiko jumala antaa itselleen anteeksi, jos hän tekee virheen? Tietysti, jos hän kerran on kaikkivoipa. No, jos hän on kaikkivoipa, niin voiko hän luoda niin ison kiven, että hän ei jaksa sitä nostaa? Tietysti, _jos_ hän kerran on kaikkivoipa. Vaan entäs presidentti, esimerkiksi USAn, joka kuuluu olevan tämän planeetan vaikutusvaltaisin ihminen (lue: mies)? Ehkä. Presidenttihän ei ole kukaan tietty ihminen, vaan vaihtuva, kansan valitsema henkilö. Jos yksi tekee virheen niin toinen voi sen korjata, ja jopa antaa edellisille anteeksi. Ja edellisen sukupolven pressa voi luoda sellaisen hirviön (lue: sosiaalisen ongelman) ettei seuraavakaan saa sitä liikahtamaan perustaltaan. Mutta jos presidentti ei tule kansakuntaa pelastaneeksi, niin homman voi hoitaa kotiin _vieläkin_ ylempi mahti, unelmien taivasfabriikki, Hollywood. "Dave" on ännännes leffavakuuttelu siitä kuinka valtaapitävätkin ovat vain ihmisiä, ja että jos vain oikein kovasti toivomme niin uni voi toteutua ja joku alkaa käyttää valtaa kuin ihminen, eikä kuin kone. Harvat vastaavista "väärän kuninkaan päivä" -teeman filkoista ovat kuitenkaan toimineet näin nappiin. Muistan nähneeni jonkun tv-filmatisoinnin Mark Twainin tekstin pohjalta joka toimi hienosti, ja tietysti "Tervetuloa Mr. Chance". "Vaihtokaupat" tarjosi vain hyvät hyvät naurut. Jenkit tykkää näistä "prinssi ja kerjäläispoika"-tarinoista, mutta Hollywood joutuu huolella perustelemaan ketkä on hyviksiä ja ketkä pahiksia ennen kuin juoni voi toimia. Sehän näitä filkkoja rasittaa, alleviivaileva moralismi. Tai kaiken ironisointi, tollo- laidallinen huumoria. Syntyy siksi myös kamalia floppeja aiheesta niinkuin "Kuningas Ralph" ja mikäs se oli Eddie Murphyn hölösuuleffa tässä äskettäin samasta teemasta? Mä ajan vain - tulilinjallain. Nostaisin "Daven" kanssa poliittisesti samaan sarjaan "JFK"-filkan ja samoissa lavasteissa vastikään kuvatun "Tulilinjalla". Kaikki elokuvia, jotka paikkailevat jenkkien epäluuloa ylintä isä-valtaa kohtaan. Että isä palaa aina uudelleen "tavallisen" kansan keskuudesta, vaikka isä (JFK) joskus tapettaisiinkin - palaa totuuden kertojan hahmossa, kuten "JFK" kaikella volyymilla esitti. "Tulilinjalla"-tyyppiset filkat taas pelastavat isän yhä uudelleen pahantahtoisilta pojilta, ja "Daven" kaltaiset unet vakuuttavat, että Watergate ei merkinnyt isän uskottavuuden lopullista menetystä. Tällanen kansakunnan sisäisesti koherentin kuvan rakentaminen tulee aktuelliksi aikoina, jolloin kansakunnalla ei ole vahvaa vihollista. Kun NL on kadonnut, ei USA voi piirtää identiteettiään vastavoimaksi sille, vaan joutuu perustelemaan kuvaansa sisältä käsin. Pistäkääpä muuten merkille, miten samannäköiset näyttelijät ovat leffan pahimman ihmisen ja hyvimmän ihmisen rooleissa, siis Frank Langella ja Ben Kingsley. Filkassa on huolehdittu, ettei minkäännäköinen hahmo leimaudu kansakunnan arkkityyppiseksi viholliseksi, hyvä/paha voi olla kuka vaan. Hyvyys tulee siitä että on "aito", jonka jälkeen kelpaakin mihin tahansa. Vuodenajalla on kieltämättä osuutensa "Daven" nauttimiseksi. Toiseksi parasta tässä länsimaisessa joulussa ovat joulun alla ilmaantuvat pienet viehättävät fantasiat, joissa Hollywood on niin ammattilainen kuin uneksiva jumala voi olla; "Dave" tosin on tehty aikaisemman ajankohdan levitykseen. "Dave" on turvallinen, toffeesävyinen elokuva, joka etenee erittäin sujuvasti kerronnassaan ja jättää melodraamalliset hetket mahdollisimman lyhyiksi. Kovin paikka on tällasen unelmaelokuvan lopetus, miten huikea huipennus uskalletaan tehdä ilman että kornius paistaa läpi selluloidista. "Dave" onnistuu tässäkin! "Tietysti se oli sillai ihanteellinenkin, mutta minä tykkään sellasista", sanoi elokuvateatterista poistuva ihminen. "Dave" oli tältä osin itselleni yllätys - en ole aikoihin nähnyt, että ihmiset itkevät viehätyksestä ja helpotuksesta nähdessään reippaalla tavalla hyvien asioiden takana seisovan elokuvan. No, filkalla ja filkalla on silti eroa, ainakin itselleni. Inhosin "Kaikkien runoilijoiden seuraa", jossa myös ihmiset (lue: naiset) kyynelehtivät "taistelevan humanismin" edessä. Kevin Klinelle kuuluu iso osa kunniaa, että "Dave" toimii ilman kiiltokuvan (lue: rahan) makua. Kline vaikuttaa tosissaan siltä, että hän nauttii presidentin roolin näyttelemisestä - ja onhan se mahtava tilaisuus. Myös Sigorney Weaver on riittävä valinta, ei liioiteltu miltään osin - paljoa filkka ei kyllä tälle tilaa annakaan, mutta sen vähän Weaver hoitaa tiukasti, hieno nainen, tekisi mieli julistaa (mikäli takana ei olisi jo pitkää ihastusta "Alienien" takaa). Tärkein näyttelijävalinta on sittenkin kertomuksen pahis, Frank Langella. Piti ihan tsekata missä mies on aiemmin ollut, kun ei ole nimi jäänyt mieleen. Itselleni tuttuja ovat "1492: Conquest of Paradise", "Dracula" (1979),"Masters of the Universe", mutta ei mitään mielikuvaa suorituksista. Filkassa on myös monta pätkäistyä "himself"-suoritusta USAn hallinnon huipulta. Ylipäänsä filkan katsomisesta voisi nauttia vielä ihan eri potenssissa, luulemma, jos tuntisi maan hallinto- rakennetta ennestään. Tämä leffa pitäisi ehdottomasti pakkokatsotuttaa jo lastentarhassa kaikille pressaksi aikoville. Kotoinen pressamme ja kaikki pressaehdokkaat näyttävät tän leffan jälkeen lähinnä hautajaiskulkueelta, joka kelpaakin saattelemaan Suomen lamahautaansa. Siksi toisekseen: olisiko tällasen leffan tekeminen mahdollista Suomessa? Jos Ismo Kallio joskus esittää Mauno Koivistoa ja puhuu höpöjä, ei se mene pakinan iloittelua syvemmälle. Jos politiikan aivohalvaus näytetään laa- jemmin niin se tehdään Turhapuuro-huumorilla. Voiko Suomessa olla reippaasti ihanteellinen? Kevin Kline maailman presidentiksi! Hollywood planeetan kiertoradalle! -- mg "power to the people, power to the people right now" soikkeli Soikkelin elokuva-arkisto