DAY AFTER TOMORROW "The day after tomorrow" (2004) on elokuva rakennuksista ja sikäli 911-kriisin jälkikäsittelyä. Mitenkään muuten katastrofileffaa ei voisikaan vielä tehdä osana amerikkalaista fantasmagoriaa kuin koristelemalla taloja helläkätisen tuhon merkeillä, ja todistamalla että kaupunki olisi muka ihmisen "luonnollinen" ympäristö, jossa tämä voi sinnitellä hengissä läpi globaalinkin tuhojakson. Kaupungit ovat ihmisen luontoa, ainakin New York, koska ne jäävät muistomerkeiksi ihmisen työstä vielä sittenkin kun sivilisaatio on muuten pyyhkäisty. Kuten lukuisissa arvosteluissa on muistettu kiitellä, "The day after tomorrow" on hieman rohkeampi kritisoimaan Yhdysvaltain itsekästä energiapolitiikkaa kuin yksikään aiempi amerikkalaista vallankäytäntöä sivuava kuvitelma. Siinä mielessä elokuvan voisi nähdä myrskyvaroituksena, jonka perässä on seurannut nopeassa tahdissa useita valtakriittisiä dokumenttifilmejä. Toisaalta tässä elokuvassa, joka kuitenkin käsittelee koko valtakunnan kohtaloita, vallankäyttäjillä ja kansalla ei esitetä olevan minkäänlaista demokratiasta tuttua suhdetta, eikä esimerkkejä energia-alan bulvaaneista anneta. Ilmastomuutoksen kauhukuvitelmana "The day after tomorrow" on kohtuullisen pelottava - vaikka muutoksen dramaattisuutta painottaakin realismin kustannuksella - mutta tuskin muuttaa kenenkään kulutuskäyttäytymistä. Se on turvallisen ison mittakaavan painajainen. Tämän elokuvan esittelemänä ainoa syyllinen näyttäisi sittenkin olevan tv-media, joka antaa suhteettomasti rajatun ja sensaatiohakuisen kuvan uhkaavasta tuhosta. Esikuvallisiksi ihmisiksi todistetaan tiedemiehet ja vain miehet; naisten paikka on edelleen hoitajina ja palkintopokaaleina. Presidentti jää kasvottomaksi ja etäiseksi hahmoksi enkä saa nähdäkseni sitä ainokaista kohtausta jota tältä talviselta tuhofantasialta odotin, kohtausta jossa sudet raatelisivat USA:n johtajan. Loppuratkaisua, jossa pohjoisen pallonpuoliskon rikkaat valtiot ovat yllättäen köyhemmän etelän hyväntahtoisuuden varassa, ei kuviteta siten että valtasuhteet todella näyttäisivät muuttuneet - summauksena on vain hurskaita puheita mutta ei juoneen ja henkilöihin niveltyvää näkemystä siitä, miten globaalin katastrofin jälkeinen maailma toimii poliittisesti ja taloudellisesti. Eihän toki mikään aiempikaan toimintakeskeinen katastrofileffa niin perusteellista pesänselvitystä tee, mutta kun tässä filmissä henkilöt ovat niin sivuosassa myrskymuodostelmiin nähden, niin olettaisi että ihmiskunta saisi useampiakin ääniä filmin lopulla kuin uuden jenkkipressan löpinää. Katastrofielokuvissa mitataan sitä, ketkä pelastavat ensisijaisesti kenet, esimerkiksi "Titanicissa" tarvitaan perusrakenteessa lymyävä työväenluokka pelastamaan yläluokan friidu. "The day after tomorrow" on epätavallisempi, juutalaisrahoitteinen ja - mytologinen kuvitelma siitä, miten isän pelastusta kannattaa odotella pidempikin aika. Odotellessa voidaan polttaa Nietzschen teokset, Raamattu taas SÄÄstetään nimenomaan kirjallisen arvon vuoksi. Jos siis uskonnollista elokuvaa voi mitata paremmin kolmella suureella kuin tuhansien statistien painoarvolla niin Paul Schraderin määrittelemää "transsendentaalista tyyliä" pitäisi ehkä päivittää näiden efektikeskeisten filkkojen aikana siten, että tarina etenee paitsi arkipäiväisestä (päivän sää = arjen myytti) ristiriidan kautta "jäätyneeseen liikkeeseen" (Schraderin ilmaisu!) myös miljöö muuttuu skitsoilevan anonymiteetin (kuolema ottaa personoidutkin henkilöt mutta eristettyinä läheisistään) kautta globaalista lokaaliseen. Vanhat pahiksen tunnukset kelluvat kuvan pinnalle museoreliikkeinä, vapaan maailman kaduille ajelehtii venäläinen aavelaiva. Tämä on puolestaan katastrofileffojen toinen moraalinen konventio: punnitaan äärimmäisessä tilanteessa, mikä vanhan sivilisaation kulttuurituotteissa kelpaa kansanperinteeksi uudelle yhteisölle. Juutalaismytologisessa tarinassa uudet israeliitit eivät kirjaviisautta tarvitse. Pojalle riittää kunnollisuuden todisteeksi, että hän noudattaa isänsä ohjeita. Uuden maailman koitto on pelkkää jäätynyttä, jähmettynyttä liikettä, muutos renderöityy absoluuttisena kylmyytenä yli maiseman niin kuin absoluuttinen paha koskettaisi hetkeksi vapaan maailman metropolia; Ylihuomisen katastrofikuvitelma muistuttaa siis lähemmin jotain "Ghostbusters"-filkkaa kuin Emmerichin edellistä spektaakkelia, "Independence day" (1996), jossa absoluuttinen paha vyöryi alas avaruudesta. Mitä täydellisen tuhon kuvitelmia Emmerichillä mahtaa olla jäljellä? Että raha tai data tai jokin muu vapaan maailman vapauttanut elementti valtaa kadut? -- M.G. Soikkeli Teatterissa joskus toukokuussa 2004 Soikkelin elokuva-arkisto