=========================================================== Lyhyesti: "Deep blue sea" on tappajahai-filkkojen etäinen ja jos ei kypsempi, niin sentään teräväotteisempi jälkeläinen. Mukana skarpit, riittävän freesit näyttelijät, jotka tosin ovat lopulta silkkaa kalanmurkinaa. Kauhu- actionia ja katastrofiasetelma plus scifistinen lisäarvo. =========================================================== Kuvittele tähtialus täynnä merivettä... ei, kyseessä ei ole filmatisointi David Brinin romaanista, vaan scifistisiä sävyjä sisältävästä toimintaleffasta. Myös kauhu- ja katastrofileffoista on opittu jotain, vaikka ne opit sitten jäävätkin taustalle toimintaa korostettaessa. Näinä matalan av-scifin aikoina saa olla tyytyväinen elokuvasta, jossa edes lähtökohdissa on jotain kiinnostavan scifististä: että haiden aivoja tutkimalla voitaisiin kehittää lääkettä Alzheimerin tautiin, hait kun ovat merimaailman punaniskoja: lihansyöjiksi harvinaisen tervettä porukkaa eivätkä ole lajina juuri muuttuneet vuosituhansien saatossa. Lähtökohdat esiteltyään "Deep blue sea" -leffa (1999) muuttuu katastrofijännäriksi, mutta jos ajattelee, kuinka kekseliäästi Harlin osaa soveltaa esineitä jännitystilanteissa, niin jotain scifistisen viehkoa hänen tyylissään voi edelleen nähdä - tai ainakin kuvitella näkevänsä, onhan "Deep blue sea" eräänlainen oma merimaailmansa siinä missä "Cliffhanger" (1993) kuvasi kamppailua vuorimaailmassa. Ja jos scifistisyyttä mitataan materiaalien omituisuudella, niin tässäpä leffa jossa uuninluukut ovat kestävämpiä kuin teräksiset paineovet. "Deep blue sea" yllättää ripeydellään ja vedenalaisten paikkojen tunnelmalla. Huipputylsän "Kurkunleikkaajien saaren" (1995) ja keskinkertaisen "Long kiss goodnight" -filkan (1996) jälkeen tämä fisujuttu osoittaa, että tämä Lauri Harjola on sittenkin napakka toimintajännärin visioija siinä kuin tunnustetut aktio-ohjaajat. Temppu lienee siinä, että Harjola-Harlin on osoittanut taitonsa sellaisten tarinoiden kanssa, joissa hän on voinut hakeutua erikoisiin ympäristöihin, siis vuorille ja merelle; myös "Die hard 2" yllätti aikoinaan sillä, miten tarkasti Harlin osasi hyödyntää lajityyppiin sopivia ympäristöjä. Välillä "Deep blue sea" lainaa mistä pystyy, kuten "come to mama" - kohtaus viittauksena alien-filkkoihin (krusifiksisasentoineen!) tai hyvin suora kertauma "Cliffhangerista"; näinkin helpot kierrätykset ovat sikäli perusteltuja, että ne herättävät katsojassa odotuksia siitä, miten voitokkaasti tai surkeasti tällaisessa tutunoloisessa skenaariossa käy tällä kertaa. Sääli vaan että Harlin ei edes yritä kehitellä mitään yllättävää kierrättämiensä skenaarioiden jännitysmomentilla. Ongelma kaikissa Harlin-leffoissa on se, että ne ovat jopa hajanaisempia kuin yleensä toimintajännärit ja jutustelu toimii mitenkuten taustana one-linereille. "Deep blue sea" -filkassa tiimityöskentelyn psykologia on aukikirjoitettu momentti momentilta dialogiin, eikä leffa keskity yhdessäkään kohtauksessa ihmisiinsä - mikään ei siis viittaa siihen, että Harlin tulisi koskaan olemaankaan muuta kuin ikuinen lupaus hyvästä kohtausten rakentajasta. Sikäli kuin "ohjaaminen" voisi tuoda elokuvaan myös draamaa eikä vain dramatiikkaa, Harlin voisi yhtä hyvin jättää tuolinsa jonkun muun hoidettavaksi. Ja ehkäpä Harlinilla on sinänsä enemmän annettavaa muille ohjaajille kuin yleisölleen. Ei tarvita kummoista ajattelutyötä, jotta muutamasta Harlinin tuhlailemasta kohtauksesta saisi kestäviä ja draaman ainekset lunastavia tilanteita. Voi vain kuvitella millaista jälkeä joku Luc Bessonin kaltainen ohjaaja olisi tehnyt tällaisesta materiaalista ("Subway" kohtaa "Atlantiksen"?). Erityiskiitoksen leffa antaitsee freeseistä näyttelijöistä, joiden joukossa Samuel Jackson käy mukavasta setähahmosta. Kuivan märkäpukukisan voittaa tällä kertaa Saffron Burrows, joka kaikkien kelttien tyttöjen tavoin on geenamanipuloitu riisumaan vaatteensa isohampaisten petojen edessä (ehkä myös pitkätukkaisten?). Burrowsin näyttelijäkategoriasta kertonevat paljon mm. elokuvat "Loss of Sexual Innocence, The (1999)", "Lovelife (1997)", "One Night Stand (1997)"; sf-puolelta löytyy upseerirooli leffassa "Wing Commander" (1998). Jopa videon loppuun on lisätty puolen tunnin "making of" -dokkari, sisällöltään tyypillisen epäanalyyttinen: "tää kohtaus me leikattiin pois jotta toiminta olisi nopeampaa, tää me leikattiin myös, ja tää, koska hahmo alkoi olla liian sympaattinen, ja tää koska se rukoili muuallakin Mutta huomasittekos miten hienot efektit me saatiin aikaseks?" Ei, en toivo että Harlin ohjaisi joskus 'varsinaisia' scifi-leffoja. -- M.G. Soikkeli Videolta 25.9.2000 Soikkelin elokuva-arkisto