=================================================================== Lyhyesti: "Desperado" on aktiopainotteinen uudelleenlämmitys ja nimellinen jatko-osa saman ohjaajan esikoisesta "El Mariachi". Alkuperäisen filmin lupsakka huumori ja surullisen hahmon sankari on korvattu verisillä vitseillä ja liukuhihnatappamisen glorialla. Vain kaksi hyvää aktioskenaariota ja monta käsittämättömän toheloa. =================================================================== Jos etninen aktioraina myy hyvin, niin missä viipyy hongkongbaletin ja mexicanotuimistelun rinnalle suomalainen aktioleffa? Topi Sorsakoski kiertämässä EU-Suomen räkälöitä haulikko kitaralaukussa, haastamassa manneja puukkohippasille ja viskomassa varsikranaatteja pirtukauppiaiden astioihin? Robert Rodriguez todistaa elokuvallaan samaa kuin John Woo kävi testaamassa Hollywoodissa: etninen toimintaleffa sujuu vain niin kauan kuin se tehdään kotikutoisesti. Voi kuvitella miten kamalan lumishown olisivat H-woodin veikot tehneet esimerkiksi norjalaisesta "Polun näyttäjä" -leffasta. Rodriguez on masteroinut projektissaan kaiken ja tehnyt ilmeisesti sellaisen elokuvan millainen "El Mariachi" (1992) oli tarkoitus olla. Käy ilmi, että Rodriguez ei lopulta itsekään tiedä millainen myyttihahmo hänen el mariachi -desperadonsa on. En usko, että päähenkilön roolin hataruus olisi seurausta pelkästään siitä, miten vähän Rodriguez uskaltaa nyt käyttää etnistä materiaalia ja miten paljon hän on riemuissaan tuhlannut rahaa efekteihin, tehdäkseen samalla tavoin näyttävän elokuvan kuin muut B-luokasta A-sarjaan pyrkivät aktioleffat. Tarina on yksinkertaisesti vielä löysempi ja ideoitaan hukkaavampi kuin "El Mariachi", joka ei sekään ollut mikään johdonmukaisuuden riemuvoitto. "The Mariachi now lives the ballads he used to sing about", väittää ohjaajakäsikirjoittaja Rodriguez. Hän tietää tekevänsä eri kaliiberin elokuvaa kuin edellinen, mutta tulee osoittaneeeksi ettei pysty siihen. On masentavaa katsoa elokuvaa, josta näkee niin selvästi millaisin ratkaisuin siitä olisi samalla rahalla ja vaivalla saatu parempi: tyylilajin valitseminen ja siitä kiinni pitäminen olisi olennaisin muutos. Jo käsikirjoituksessa pitäisi olla selvillä miten roisia huumoria käytetään, _miten_ kovis ja selittelemätön päähenkilö on, miten "inhimillinen" hänestä tehdään. Jos kerran tehdään verioopperaa a la John Woo, niin vedetään kaikki kohtaukset ylikireässä rekisterissä, jossa yksi pistoolin lipas kestää sata laukausta ja sankaritar on pelkkä hipiäkäs lupaus taivasosasta. "Desperado" vaihtaa tyylilajia vaikka kesken kohtauksen, jos ohjaajalle tulee mieleen joku jenkkileffoista näkemänsä hyvä idea. Koska Rodriguez on ohjaamisen, käsikirjoituksen ja tuottamisen lisäksi editoinut filmin, myös kohtausten harvinaisen hapero yhteenliittäminen menee hänen tiliinsä. Quentin Tarantino voisi viihdyttää itseään - ja katsojia - lopun ikäänsä hauskoilla cameoilla. Tässäkin filmissä hän on ainoa valopilkku viiden minuutin vitsissä. Mutta ei tällainen cameon tapainen lajitietoinen vitsi lunasta leffalle edes perässähengailijan paikkaa kulttileffojen kulmalla. Antonio Banderas heiluu pääroolissa. Kun näyttelijä palkataan aktiofilmiin hän lopettaa näyttelemästä ja tyytyy näyttämiseen; epäilemättä Banderas onkin komein jannu mitä aktioleffoissa on aikoihin heilunut. Vaan ei sillä komealla varrella vielä desperadohahmoa tehdä, minkä Clint Eastwood ja moni muu rähjäisen hienon roolin tehnyt voisi kertoa. "Desperado" on yhtä tyhjänpäiväinen ihmiskuvaltaan kuin muut aktioleffat, jotka julistavat päähenkilöidensä olevan "tuntevia" karakteereja ja siten poikkeuksia väkivaltafilmien valtavirrasta. Myyntipuhetta. Niiden karakteerien ainoa tunne on se, että ne irvistävät koko patologisen puhtaalla hammasrivillään kun mimmi nappaa tongeilla luodin irti olkapäästä. Naispääroolissa Salma Hayek on ihan yhtä pihalla luotisateesta: "She is an island in this town and she is waiting for a prince to take her out", selittää Hayek hahmoaan. No, desperadojen prinssi kyllä ottaa hänet, mutta prinssin ja pahiskuninkaan välillä ei ole muuta eroa kuin että prinssi tuntee neljä kynttilöiden kirkastamaa asentoa ja kuningas yhden ainoan sikarin valaiseman kulman. Jos saatte filkan videolla niin katsokaa tyylikäs prologi ja jättäkää elokuva siihen. Mitä pidemmälle "Desperado" etenee sitä niukemmaksi käyvät Rodriguezin ideat ja statistitkin lentelevät vähän minne sattuu. Loppuhuipennus on niin typerä, että siitäkin voisi antaa mitalin tän leffan haudalle. -- <> "Penrosen mallissa oletettiin <> M.G. <> käytännön syistä <> csmaso Soikkeli <> että avaruus oli <> @uta.fi <> ääretön" <> Soikkelin elokuva-arkisto