================================================================== Lyhyesti: "Dolores Claiborne" on Kathy Batesia varten räätälöity oikeussalidraama ilman oikeussalia. Bates hallitsee elokuvaa komeasti ja kokonaisuutena filmi on ehkä kestävin Stephen King -filmatisointi. Se ei ole trilleri, vaan pitkä syksyinen ihmis- suhdekuvaus, joka tavoittaa monologiromaanin intensiteetin. ================================================================== Stephen King -filmatisointi "Piina" (1990) teki Kathy Batesista tähden ja raamitti myös paljolti sen millaista roolia häneltä odotetaan. Kun Tony Gilroy kävi sovittamaan Kingin toista "hullu nainen"-romaania elokuvan käsikirjoitukseksi, oli Gilroylla tekstiprosessorinsa vieressä Batesin valokuva. Ohjaaja Taylor Hackford jatkoi hyvää ideaa ja halusi tyttären roolia esittämään samalla tavoin tähteyden tavoittaneen naisnäyttelijän, Jennifer Jason Leighin, joka säikytteli katsojia filmissä "Single white female" (1992). Bates ja Leigh onkin kiinnostavan synkkä yhdistelmä, joka ei kuitenkaan synkkaa tässä elokuvassa yhteen ihan kuten pitäisi. Leighin on vaikeampi tavoittaa sitä kaksijakoisuutta mikä hänelle on käsikirjoitettu: pitäisi olla sekä neuroottinen, menneisyyden painama tyttöraunio että elämän koulima ja naisvahvuutensa löytävä uramimmi. Bates siirtyy paljon sujuvammin lujan huoltajaäidin ja maailmalle aiheellisesti vihoittelevan kylänoidan välillä. Hän ylittää kirkkaasti sen määrätietoisen ja uhrilleen omistautuvan raivon esittämisen, jolla hän karmaisi "Piinassa", sillä tällä kertaa Bates saa esittää myös kaikki ne elämän selkkaukset, hyvät ja pahat, jotka ovat tehneet hänestä friikin Kingin teoksille tyypillisessä "tavallisessa" pikkukaupungissa. Leffan pohjana oleva romaani ja elokuvan juoni lienevät tuttuja harvemmalle kuin "Piinaa" katsomaan menneille; ainakin Tampereen Teatterissa "Piinan" suosiolla ratsastettiin vielä näytelmäversiokin, jotta saataisiin nuorisoa teatteriin. Kingin kauhupätkistä ja -tiiliskivistä pitäville "Dolores Claiborne" voi olla jopa yllätys. Elokuvassa on kyllä pienet yliluonnolliset aineksensa, mutta nekin ovat ennemmin jotain psykologisesta realismista tiivistävää kuin viestejä kohtalon voimilta. Filmissä käytetään hieman normaalia rohkeammin takaumien miksaamista nykypäivän kerronnan päälle ja tämän tarinan yhteydessä valinta toimii. Sillä "Dolores Claibornen" tarina on paljolti muistamisen tarkkuudesta ja muistin valikoivasta luonteesta, ja miten syyllistäminen täyttää muistamisen mustat kohdat oman identiteetin koossa pitämiseksi. Elokuva pitkittää ovelasti kauhun keskipistettä ja vasta aivan lopulta paljastuu missä oli tällä kertaa pelon maantieteellinen keskipiste. Siitä pitäen tarinan pitkittämät kysymykset syyllisyydestä saavat uuden merkityksen, ja samalla tulee selväksi miksi tämä elokuva toimii oikeutta puivana draamana parhaiten oikeussalin ulkopuolella. Nimenomaan Kathy Batesin esittämään Doloresin hahmoon tiivistyy haaste siitä miten voisimme joka hetki helpottaa muiden ihmisten elämää vaivautumalla ymmärtämään niitä muutenkin kuin loukkauksina tai avustajina oman elämämme tarinaan. Mitä lysympään ja mitä avoimemmaksi Doloresin hahmo käy, sitä vahvemmaksi hänen henkilönsä paljastetaan draaman kautta, muiden ihmisten silmin. Bates tekee tällaisen ihmisen mittaisen marttyyrin roolin niin pieteetillä, että "Piinan" Oscarilla palkittu hahmo on Doloresin rinnalla kuin kirveellä veistetty. Okei, terävällä sellaisella, kyllä. Muut vanhojen ihmisten roolit "Dolores Claibornessa "ovat nekin lujia ja tuovat mieleen jotkut mustavalkoiset elokuvat, joissa ihmiset näyttivät vaivattomasti arvokkailta. Chistopher Plummer kaikki arvoitukset ratkaisevana etsivänä ja Judy Parfitt narttuviisautta jupisevana dollariherttuattarena sopivat miljööseen, meren partaalle pysähtyneeseen sivilisaatioon. "Dolores Claiborne" on paikoittain samanhenkinen, kylmän ja oudon maailman draama kuin "Stand by me". Leffaa voisi moittia enintään siitä, että Batesin rooli on pikkuisen liiaksi etualalla ja että niin keskeinen hahmo kuin Doloresin aviomies on liian helposti ja korostetusti vihattava luonne. Leffa on siis kokonaisuutena vähän liian varma ja osoitteleva missä paha piilee, ja yhden tunnelman varassa, mikä kostautuu tuntuvasti mm. taustamusiikin raskaudessa. -- ##################### "Kirahvilla on musta, 50 senttiä pitkä kieli, M.G. Soikkeli eikä sillä ole äänijänteitä. csmaso@uta.fi Kirahvilla ei ole mitään sanottavaa. ##################### Se vain kirahveilee ympäriinsä." Soikkelin elokuva-arkisto