=============================================================== Lyhyesti: "Ei kenenkään maa" on palkittu vähäeleinen draama isoimmasta mahdollisesta aiheesta: kansojen ikuiseksi oletetusta sodasta. Armoton satiiri elävistä kuolleista eli Bosnia-H:ssa linjojen väliin jäävistä sotilaista ja ongelman paisumisesta mediatapahtumaksi YK-tasolle. Ansaitsisi Svejk-palkinnon. =============================================================== "Pessimisti luulee ettei tilanne voi pahentua. Optimisti tietää, että se voi." Olikohan tämä oikein suomennettu elokuvassa? Ainakin optimistin ja pessimistin käsitteet menettävät merkityksensä tällaisessa tarinassa, joka taitavasti hyödyntää sitä lähtöasetelmaa, että sodassa ihmiset voivat joutua arvioimaan elämää desimaalein. Danis Tanovicin ohjaama "Ei kenenkään maa" (2001) alkaa vuoden 1993 Bosnia-Herzegovinaan sijoitetusta kohtauksesta, jossa bosnialaisten eturintamaan lähetetty vaihtomiesten ryhmä eksyy sumussa rintamalinjojen väliin. Molemmilta rintamilta lähetetään miesryhmä tutkimaan, onko vaihtoryhmästä jäänyt ketään henkiin. Muutamaan tuntiin keskittyvät tapahtumat dramatisoidaan perinteisillä sota- tai toimintajännärin keinoilla, ihmisten kyvyllä arvioida, onko odotettava parempaa tilaisuutta vai toimittava vaiston nopeudella. Molemmilla rintamilla paistatellaan aurinkoa samalla kun rintaman keskellä otetaan selvää, kuinka pitkälle bosnialainen ja serbi voivat lähentyä toisiaan yhteisen edun nimissä. Siis peliteoriaan kuuluva vangin dilemma ratkaistuna kymmenen kertaa tunnissa. Sotafiktion toistuvaksi, etenkin miesyleisöä kiihottavaksi tilanteeksi on sanottu sitä hetkeä, jossa päähenkilöt joutuvat arvioimaan onko tilanne niin paha kuin miltä näyttää, vai peräti pahempi. Mahdollisen kuoleman arviointi ei enää onnistu asemasodan sääntöjen varassa, mutta psykologinen sodankäynti, alistuminen ja nöyryytys vaikuttavat siihen, miten pitkään voi lisätä mahdollisuuksiaan selvitä hengissä. Eikä enempää tarvita draaman aktivoimiseksi kuin EU- valmisteinen hyppymiina. Tilaisuudet arvioida omaa henkiinjäämistä vaihtuvat, kun aseen pitelijä vaihtuu: hyökkääjän ja puolustautujan roolit vaihtelevat muutamassa minuutissa, samalla muuttavat luonnettaan aiemmin esitetyt väitteet eettisestä paremmuudesta, jopa se kehollinen ja emotionaalinen etäisyys jota miehet yleensä pitävät toisiinsa. Hahmotkin ovat tuttuja, mutta päivitetty nekin nykypäivään: Bosnian sota saa naapurin kasvot, enkä nyt tarkoita Venäjää vaan mitä tahansa eurooppalaista lähiötä. Bosnialainen soturi suhtautuu asemaansa käytännöllisesti, serbiupseeri esitetään lupsakkaana sadistina, mutta mukanaan hänellä on viaton, sotimiseen haluton älykkö, jolla on miehen nakukuva lompakossaan. "Deus ex machina. Tämäkin vielä." Sotakertomusten satiiriseen perinteeseen kuuluu niin ikään, että muutaman ihmisen eriskummallinen tilanne siirtyy ongelmana ylöspäin komentoketjussa, jollei siihen keksitä välitöntä ratkaisua. Ratkaisijaksi oletetusta osapuolesta voi tulla se, joka byrokraattisesti vetäytyy vastuusta ja siten vain pahentaa tilanteen - tällainen on odotusarvo. Hupsun roolia saavat esittää YK-joukot yrittäessään käyttäytyä kuin olisivat tekemässä järjestäytyneiden sotajoukkojen kanssa. "Olen ehkä hullu, mutta en tyhmä", huokaisee YK-upseeri, kun häntä pyydetään . Sota näyttäytyy kommunikaation vastakohtana, mustana aukkona, joka leviää sitä laajemmalle, mitä järjestelmällisemmin siihen yritetään puuttua ulkoa päin. Kun YK:n operatiiviset upseerit ovat Genevessä mediaseminaarissa, on miesten kohtalo sillä sinetöity - mutta kuinka totaalisesti? Pieninkin mahdollinen muutos heidän tilanteessaan riittää ravistamaan koko EU:n reservoimaa sotanäyttämöä. Fiktiolla tihennetty tilanne on erityisen realistinen, koska se käsittelee kuvitelmien vaikutusta sodassa, jota EU yrittää ratkaista ilman että kellään on aavistustakaan ratkaisuksi. Vauras länsi tuntee kiinnostusta sotaan vain kun sen tilanne on eristetty vertauskuvaksi, fiktioksi, jolla ei ole mitään merkitystä sotiville osapuolille. Miinakin on niin mediaseksikäs, että sen vaarallisuutta ei pysähdytä arvioimaan; se on kärjistys, jollaisiin esimerkiksi "Tervetuloa Sarajevoon" (1997), karmiva mediaseikkailu sekin, ei joutunut turvautumaan. Koska "Ei kenenkään maa" -filmi on myös mediakritiikkiä, sen kärjistykset sulattaa, joskin jotain Emir Kusturicalle ominaista paikallista pirullisuutta, konfliktin sisältä nousevaa näkemystä jää kaipaamaan. Tällainen tasaisesti kaikkia kansoja kritisoiva leffa menestyy niin pomminvarmasti että paljastaa jotain sen steriiliydestä: filkan käsikirjoitus palkittiin 2001 Cannesissa ja sai Oscar-kisassa parhaan ulkomaisen leffan palkinnon. "Ei kenenkään maa" on 2000-luvun beckettiä, niitä harvinaisia apokalyptisiä näkemyksiä nykymaailmasta, joiden haluaisi jatkuvan tunnista kolmanteen, niin karmivan hypnoottinen se on, ensimmäinen elokuva, joka todentaa Bosnian sodan erityisyyden JA universaaliuden. "Kolme kuningasta" -satiiri (1999) Kuwaitin sodasta oli tähän verrattuna silkkaa disneytä. -- M.G. Soikkeli Videolta 6.8.2003 Soikkelin elokuva-arkisto