===================================================================== Lyhyesti: "Elämän teatteri" on kuivakkaan kirjallista brittielokuvaa. Näyttelijäntyö ja tarinan dramatisointi ovat huolitellumpaa ja niissä uskaltaudutaan hienokseltaan erottautua muusta elokuvavirrasta. Tarina vain ei ole sisällöltään kummoinenkaan kunnianosoitus thalialle. Mike Newellin edelliseen 4*häät-elokuvaan verrattuna tämä oli iso pettymys. ===================================================================== Ohjaaja Newellin "Neljät häät ja yhdet hautajaiset" liikkui iloisissa ja vähän traagisissakin sävyissä, tarjoten monta terävästi viipaloitua ja kevyesti tarjottua nälväisyä ihmissuhteista. Ennen kaikkea leffan rakenne oli riemastuttavan omapäinen: pelkkien rituaalien kautta auottiin osoittavasti sosiaalisen elämän syvimpiä myytejä. "Elämän teatteri" on sitävastoin raskas, liian moneen suuntaan yrittävä allegoria elämänteatterista. Newell ei osaa päättää missä paljastuu olennaisin ihmisestä, näyttämöllä vai sen takana. Muutenhan ei moisella kysymyksellä olisi väliäkään, mutta välillä elokuva vihjailee historialliseen ympäristöön persoonien selittäjänä. Ainakin itseäni hämää tarina, joka empii miten erityisiä tai yleisiä asioita pyritään näyttämään, elämästä tahi elämän esittämisestä. Oikeastaan sama taakka oli niinkin erilaisessa elokuvassa kuin "Last Action Hero". Molemmissa elokuvissa yleispätevyyden epävarmuus on tyylilajin epävarmuutta, erityisesti huumorin haparointia ja heikkoutta. Tyylillinen epävarmuus voi olla se ratkaiseva tekijä, että jonkin elokuvan kokee aiheesta tai päähenkilöstä riippumatta mukaansa ottavaksi, tai sitten ei. Voi hyvin kuvitella miten vaikea edellisen elokuvan jälkeen Newellin on ollut varmistaa mikä katsojia huvittaa. "Neljät häät ja yhdet hautajaiset" oli parempi osuma kuin arvattiin. Samanlaiseen on liki mahdoton pystyä, koska osuma oli siksi paljon kiinni ajan hengestä. En oikein usko, että elokuva kuten "Neljät häät ja yhdet hautajaiset" voisi muodostua klassikoksi. Ehkä parasta elokuvassa oli sen antama kuva 1940-luvun lopun brittiteatterin toiminnasta, niin kärjistetty kuin se olikin. Toisekseen on mukavaa kuunnella stailisti artikuloitua brittienglantia. Kollektiivikertomisen ja yksilökertomisen vuorottelu antavat katsojalle mahdollisuuden nähdä tragedian tai komedian siinä missä henkilöt itse vain elelevät elämäänsä. Allegorian keskittyminen tytön kasvukertomukseksi olisi hyvä idea - ja ehkä se alkuperäisromaanissa toimiikin - jos kertominen ja ympäristön havainnointi keskittyisi vieläkin enemmän tytön itsensä ympärille. Newell vaan ei tunnu todella kiinnostuneen nuoren tytön kasvukertomuksests. Enemmän häntä kiinnostaa mieshahmojen tragedia, ja naispäähenkilö lähinnä näyttelee heidän oidipaalidraamaansa Viattoman osuuden. Kuten mukana ollut tarkkailija ynnäsi: "Mua rasittaa tuollaset barbarahahmot, joilla on koko ajan sellanen 'nussi minua suuhun'-ilme". Leffan nimen suomennos tekee karhunpalveluksen filmille osoittaessaan miten paljon (teatteri elämän metaforana) se yrittää vertauskuvallisuudessaan ja miten kapeaan (elämä teatterin allegoriana) parhaimmillaankin pystyy. Alkuperäisnimi "An Awfully Big Adventure" luonnehtii elokuvan kepeyttä, sitä sadunkaltaisuutta, jolla se pyrkii metaforiset viittauksensa luomaan. Haluamme löytää itsestämme lapsen voidaksemme kokea uudelleen aavistuksen elämän spektaakkeliudesta. Tai haluamme löytää lapsestamme alkuperäisemmän itsen. Siinä leffan sanoma, jonka kuuluttamiseen ei tarvitsisi kuluttaa näin paljon sivuhahmoja. "Elämän teatterin" kalpeuden mahdollisuuksiinsa nähden tajuaa verratessa sitä samantyyppisiin elämännäyttämö- elokuviin kuten "Palvelija" tai "Säestäjä". Ehkä brittinäyttelijöillä on nykyään duunit yhtä vähissä kuin leffan kuvaamana aikana ja kun Newell on saanut helposti rahoituksen uuteen filmiin, edellisen tultua yllättäen kassahitiksi, niin hän on solidaarisuuttaan palkannut kaikille kavereille jotain tekemistä? Georgina Cates on löytö tyttönaisen rooliin. Hänessä on näyttelijänä persoonallisuutta enemmän kuin kokemattomuuden vilpittömyyttä. Hän _tekee_ voimalla hahmonsa, ruumiillistaa sodasta selvinneen viattomuuden. Hugh Grant on hauska hahmo omahyväisenä teatteriohjaajana, mutta jotenkin eri hauskan rekisterissä kuin elokuvan muut karrikoidut hahmot; ilmeisesti Grant sopii vain poloisen nuorukaisen rooleihin. Alan Rickman on sympaattinen leffan toisena miespäähenkilönä. Ehkä hän on liiankin vahva hahmo ja saa katsojan leffan puolivälissä ymmälleen kenen tarinaa tässä ollaankaan kertomassa. Ohjaaja Newellin omaa? -- ################# "Minä olen unelmien tuomari ja sinä olet rakkauden tuomari. M.G. Soikkeli No, minä tuomitsen sinut siitä, että olet unelmoinut csmaso@uta.fi hyvistä asioista, koko elämäsi kestävään työhön ja ################# kärsimykseen unelmiesi vuoksi" - O.S. Card - Soikkelin elokuva-arkisto