EMILY ROSEN RIIVAAJA ===================== Ei uskoisi, että vielä joku voi tehdä kohtuullisen vakavan possessioelokuvan, mutta niin vain "Emily Rosen riivaaja" ("Exorcism of Emily Rose", 2005) on sekä 70-luvun "Manaajan" eksploitaatiota että hämmästyttävän hillitysti toteutettu kauhufilmi. Konseptin toimivuudesta vastaa possessiotarinan kehyksenä toimiva oikeussalidraama, jossa rakennetaan vaihtoehtoiset tulkintatavat Emily Rose -nimisen neidon kuolemalle, hörhöuskonnollinen kummitustarina ja lääketieteellinen sairauskertomus. Syytettynä on ulosriivausta suorittanut pappi, sankarina syytetyn naispuolinen asianajaja, pahiksena yleinen syyttäjä, ja tietysti jossain taustalla se suuri saatana, jonka tarkoitusperät tällaisissa tarinoissa ovat yhtä fiksut kuin millä tahansa kännipäisellä kioskivarkaalla. Ja heille kai näitä tusinaefekteillä tehtyjä kauhufilmejä tuotetaan. "Emily Rosen riivaaja" nousee kuitenkin selvästi tusinatavaran yläpuolelle ensimmäisen tunnin aikana, kiitos aikuismaisen huolella toteutetun oikeussalitunnelman, erittäin onnistuneen ääniraidan ja pelotteluefektien, jotka eivät mene milloinkaan mahdottomuuksiin. Takaumina näytetyt riivauskohtaukset tuntuvat pelottavilta niin kauan kun katsoja ei voi olla varma, miten juuri tämän filmin säikytysten rytmi toimii. Emily Rosea esittävä Jennifer Carpenter on isokasvoinen, lempeä ja sopivan androgyyni olemukseltaan, ja ennen kaikkea riittävän tuntematon leffanäyttelijä, kuten kaikki tämän elokuvan esiintyjäkaartissa. Erityisyyden arvoituksellisuus saadaan kytkettyä "tositapaukseksi" mainostettuun riivauskertomukseen. Mutta kun uskonsa ja epäuskonsa välillä kamppaileva asianajaja on viimein tehnyt päätöksensä ja Emily Rosen tarinasta on kerrottavana enää se varsinainen juju, siis se MIKSI juuri hänet riivattiin ja miksi hänen kamppailunsa riivaajan kanssa oli katoliselta kannalta tärkeä, niin oikeussalin puolella tarina on jo kuivunut kasaan. Mitään hahmojensa kannalta kohottavaa ei enää irtoa Emily Rosen esimerkistä, ja varsinaisen päähenkilön tarina taas päätellään niin sopuisan epämääräisesti kuin kauhufilmit yleensäkin loppuvat. Paljon jää puuttumaan tarinasta, ja ehkä vain siksi että asianajajan hahmo on niin erillään muista ihmisistä. Hänen kokemiensa kauhujen merkityksestä ei välity katsojalle juuri mitään. Ehkä se olikin se kelloradio joka oli riivattu? Kaikkien possessiofilmien äitipuolesta eli "Manaajasta" tämä filmi jää kauaksi kaikissa suhteissa. Kauhufilmien uudelle tulemiselle "Emily Rosen" tapaus voi silti luvata kohennusta kummituspitoisempaan eli uusvanhaan suuntaan, jos kerran ohjaaja Scott Derrickson on voinut "kehittyä" tyhjänpäiväisestä "Hellraiser"-versiosta (2000) tällaiseenkin suoritukseen. Taustadokumentin avulla ei asia selviä, niin kuin ei mikään muukaan yksityiskohtien todenperäisyydestä. Parempi lieneekin, että katsoja uskoo riivausgenren katolisen kirkon sisällä kuplivaksi hernesopaksi. -- M.G. Soikkeli DVD:ltä 31.7.2006 Soikkelin elokuva-arkisto