========================================================= Lyhyesti: "End of Days" on kauhu/toimintaleffa, jossa ylipahis heittää keikan New Yorkin millenistijuhliin. Vastavoimana Iso-Arttu tekee stallonet eli alinäyttelee uhrautuvaa lihahyytelöä. Aktuelli tarina, kehnot näyttelijät, järjettömästi paikannetut efektit, ennätysheikko huipennus. ========================================================= Tapahtunut tähän mennessä: Vatikaanille näytettiin opetuselokuvat "Ennustus" ja "Rosemaryn painajainen", minkä jälkeen paavi julisti paholaiselle lähestymiskiellon Amerikan piirakkaan. Tapahtui kuitenkin näinä päivinä, että New Yorkista löydettiin yksi oikea neitsyt, jolloin kielto menetti pitävyytensä: ahnehtihan koko kaupunki koskematonta kehoa, elokuvateollisuudesta puhumattakaan. Miten kieltää paholaiselta sellaista, mikä on ihmisellekin halpaa? Tällaisia eettisiä lähtökohtia "End of Days" ei tietenkään tunnusta omakseen, mutta parhaimmillaan leffa _voisi_ olla yhdistelmä "Kummisetää" ja "Seitsemää", eikä sen efektienkään tarvitsisi olla sen kummemmat kuin B-luokan maailmanlopputrillerissä "Seventh Sign" (1988). Kuka muistaa vielä miten karismaattisen arkinen sankari Demi Moore oli viimemainitussa filkassa? Tai miten hienostuneen paheelliset olivat interiöörit gangsterielokuvana epäonnistuneessa "Kummisetä III:ssa"? Tai miten täyteläistä maailmanlopun saastaa hehkuivat uhkarohkean synkän "Seitsemän"-leffan värisävyt? Jep, kaikki muut muistavat paitsi amerikkalainen leffateollisuus. Mainittujen leffojen tyylitajua summaten leffateollisuus olisi voinut loihtia punamustan messun vuosituhannen vaihtumisesta, mutta lajimuisti ja tyylitaju loppui kesken. Suurin syy tyylittömyyteen on se, että elokuva on liian vahva väline käytettäväksi isolla volyymilla voimakkain symbolein ladattuun aiheeseen. Nyt "End of Days" on elokuva kahdeksannesta kuolemansynnistä eli erikoistehosteiden ylimitoituksesta. Juonessa on aukkoja kuin Iso-Artun vierailemassa kulttuurikodissa ja ikuisesta tarinasta on otettu vain pintapuolisia okkulttisia aineksia, jotka heitetään syrjään aseellisen toiminnan alkaessa. Ohjaaja Peter Hyams hylkii ja murjoo sitä visuaalista ainesta, jota hän toisaalta niin huolellisesti kerää tarinaa varten. Sellainen asenne saa katsojankin väheksymään leffaa. Elokuvan juonessa on hieman ylimääräiseltä tuntuva lähtökohta, joka muistuttaa "Rosemaryn painajaiselle" kirjoitettua ilmestyskirjamaista jatko-osaa, Ira Levinin suht tuoretta aiheenkierrätystä romaanissa "Rosemaryn poika" (1997). Mitä pidemmälle "End of Days" etenee, sitä enemmän siinä näkeekin vain lainatavaraa, tarpeetonta efektisälää ja vastenmielisen, rituaaliselle raiskaukselle perustuvan jännitysmomentin. Paholaisen kun pitäisi hedelmöittää oikea neito juuri oikealla astrologisella hetkellä, joka nyt sattuu olemaan sama kuin Yhdysvaltain itärannikon aikavyöhyke. Kun kyseessä on toimintaleffa, mikä tahansa alien tai predator olisi sujuvampi hahmo ilmestyskirjan pedoksi kuin kenttähäiriön näköinen paholainen tai Gabriel Byrnenä saapasteleva synkkis. Ja kun kyseessä on, toisaalta, uskonnollinen kauhuleffa, kuka tahansa olisi pelastajan rooliin sympaattisempi hahmo kuin Arnold Schwarzenegger. Arttu on kyllä omistautunut isoille suojelusenkelin rooleille leffoissa "Eraser" ja "Terminator 2", mutta tällä kertaa suojelusta tehdään myös omantunnon kysymys. Sellaiseen luonnerooliin lastentarhan barbaari ei kykene millään ilveellä. Ilmeellä. Loppuratkaisu on Arnoldin roolihahmoihin nähden yllättävä, jopa naurettava, mutta elokuvan viimeinen kela on muutenkin pelkkää säntäilyä alkuosan tunnelmankehittelyn jälkeen. Sankarin apurina Kevin Pollak heittää parhaat irtorepliikit, ja niitä sekä tarinan tautisuutta mittarina käyttäen leffasta kandeisi maksaa ehkä n. 18 markan pääsylippu. Tällainen arvoasteikko olisikin parempi leffan mittari kuin yhdestä neljään tähteen asteikko... Okei, tuhannen vuoden kuluttua paholainen on enää Holywoodin mukana haudattu tuotemerkki ja jumala tonttuihin tai katoavaan liftariin rinnastuvaa urbanlorea; sellaiset ennusmerkit jaksavat huvittaa aikansa mm. tässä leffassa. Kaikki jotka menevät katsomaan "End of Days" kytkeäkseen nupit nollaan jo ennen vuosituhannen vaihdetta, saavat kyllä rahoilleen vastinetta, vaan elokuvan jälkeen on ihan ihmeissään miten törppö leffa on saatu aikaiseksi näin isoista tarinaresursseista. Itse uskoin, että traagisessa suojelijakytässä olisi samanlaista synkkää hehkua kuin "Millennium"-sarjan Lance Henriksenissä parhaimmillaan. Mutta toden totta, tämä elokuva on sittenkin tehty vain toimintafilmien miesyleisölle, joille tympeä raiskausfantasiakin ("Sinä tahdot tätä itse") menee täydestä kun se pohjustetaan suihkukohtauksella ('katsoja tahtoo tätä itse'). Ihmeellistä itsetuhologiikkaa noudattaen miltei samalla nimellä ja täysin samaan ajankohtaan sijoitettu Kathryn Bigelowin "Strange Days" perustui sekin mieskeskeiseen raiskausfantasiaan; samaa voi tietysti sanoa "Rosemaryn painajaisesta" (1968), kaikki miesten kirjoittamia ihmetarinoita. Onko raiskausfantasia ikuinen antitarina joulun ihmekertomuksen vastakohtana? Pah, Hollywoodin kannalta kyse on vain erotiikan ylikuumentuneista markkinoista, joilla viileä hahmo edustaa paprikanmakuista luomuerotiikkaa. Esimerkiksi Mia Farrow oli Rosemaryna kalsean epäeroottinen ja sikäli vaikuttava hahmo paholaiselle luvatuksi morsiameksi. Eikä helvetillisen ensirakastajan naismaku näytä olevan vieläkään sen kehittyneempi kuin viktoriaanisella vampyyrilla. "End of Days" -leffassa paholaiselle kelpaa Robin Tunneyn kaltainen epähekkumallinen urheilijatyttö, vaikka luulisi, että perkeleellisten nautintojen näyttämöksi hän valitsisi ennemmin jonkin Sharon Stonen tai Elisabeth Shuen kaltaisen aktiividonnan. Seksin ylellinen paheellisuus on aihe jota Hollywood kiertää dollarit pitkällä siimalla, kokeillen sellaisilla "taide- elokuvilla" kuten "Eyes wide shut" miten maanista ja spektaakkelista seksin kuvaus saa olla main stream - leffassa. Leffatehtaan sivuportista tulee sitten tällaisia "End of Days" -palasia. -- M.G. Soikkeli Helsingissä 29.11.1999 Soikkelin elokuva-arkisto